Darja Šahtarina (os. Malinen), runonlaulaja Ontrei Malisen pojanpojan Teppanan tytär, entinen nuorisoliittotoimitsija ja Kalevalan kommunisii-lehden toimittaja, kertoo tuntemistaan runonlaulajista.

Historian sivuilta

Risto Bogdanov

Runomestareiden jälkeläisiä

Rahvas kalpasi valoa

Yhteistalouteen

Kotikontuja puolustamassa

Taas taloutta kohentamaan

Ennen muinoin kun vuonnislaiselta satuttiin kysymaän mistä hän on kotoisin, niin hän vastasi puolileikillään laulamalla:

Kulkija sai tosiaankin puskea sen seitsemän hilkeä kunnes pääsi tuohon piirimme länsikolkalla sijaitsevaan asutukseen. Kylä aikoinaan oli todella tietön syrjäseutu, vain vene, sukset, hyvässä lykyssä hevonen, yhdistivät sen toisiin asutuksiin. Erään kerran luusalmelainen nuori morsian souti hääsanttajiensa seurassa sulhonsa kotiin Vuonniseen. Matkaa oli kestänyt jo kolme vuorokautta eikä siitä näkynyt tulevan loppua. Soutaessaan kapeaa Joutsensalmea, josta alkaa se todellinen kymmenen kilometrin pituinen "suolen soilukka", morsian oli tuskistunut:

Talvella matkamies kulki Vuonnisesta jääteitse Kuotkuoh ja sieltä Pistonsuuhun, missä hänet otti holviinsa ikivanha korpimetsä. Noin kymmenisen kilometrin päässä matkaajaa odotti kalarikas Laskulampi. Sen rannalla hän tavallisesti viritti tervaksista nuotion, levähdytti hevostaan, sulatti nuotion ääressä huurteista partaansa. Talvitie johti Ylä-Kuitin Irtonpohjaan, ja siitä hän kulki taas jääteitse yöpymispaikkaansa Jyvälahteen. Nyt hänet erotti Uhtuasta enäa vain viidentoista kilometrin taival.

Talvisin rahtimiehet joskus kulkivat myös toista tietä, oikeammin polkua, Korpijärven kautta. Mutta kun tällä monen kymmenen kilometrin matkalla ei ollut asutuksia, kävi taival vaikeaksi sekä miehelle että hevoselle. Siksi rahdinajajat kulkivat mieluummin jääteitse.

Suksimies suorittaa Vuonnisen ja Uhtuan matkan neljässä viidessä tunnissa.

Hankalaa oli kesällä kulkeminen. Ihmisen apuna tuolla matkalla olivat vene ja airot. Monta kertaa soutajan kämmenet olivat vesirakoilla, kun hän soutaa äpäisi raskasta painovenettä tyynellä sekä tuulella Uhtuan rannasta Enonsuuhun, veti veneen köydestä pitäen yli Jolmosen kosken ja ponnisti melkoisen kotvan Kyperäisen vastavirtaan. Vasta sitten häin pääsi väljemmille vesille - Petäjäselälle. Tämä vesistö on harvoin tyynenä, se kuohuaa ja myllertää kuin valtavan suuri kiehuva kattila. Joskus matkustajan oli istuttava tuulta rannalla jopa useita vuorokausia. Jos sattui lisäksi rankka vesisade eikä ollut suojaa mihin päätä pistää, vene taljattiin rannalle, purettiin kamppeet ja vene käännettiin kumoon. Veneen suojassa sitten istua kyyhötettiin kunnes "pohjanakka" herkeää tuulemasta ja tarinoita ja legendoja kerrottin, lauluja sepitettiin ja laulettiin.

Satuin erään kerran tällaiseen reissuun. Se oli ennen sotaa, olin silloin vielä nuori, seitsemän luokkaa käynyt tyttö. Autotietä ei Uhtuan ja Vuonnisen välillä vielä ollut. Minun piti päästä piirikeskukseen. Rahdinkuljettajat lupasivat ottaa minut matkaan sillä ehdolla että minäkin soudan. Soutaminen ei minua silloin pelottanut lainkaan. Lähdimme matkaan. Vene oli sullottu täyteen kuivattuja pajunkuorikerppuja. Paikallinen myymälä osti niitä väestöltä piirin hankintaosastolle nahkan parkisemiseksi. Tuulen varaa veneessä oli riittävästi - eiväthän kuivat kerput ole raskaita, mutta kerppukuorma muodostui hyvin korkeaksi. Alkumatka sujui hyvin, sää oli erinomaisen hyvä. Mutta päästyämme Mölkön kohdalle huomasimme Vuokkiniemen perältä nousevan mustan pilven. Tuossa tuokiossa synkkeni koko taivas, alkoi sataa ja tuuli oli kaataa aavalla selällä korkeaksi kuormatun veneemme. Peränpitäjän piti äkkiä kääntää vene tuulen suuntaan ja ohjata se lähimpänä olevalle rannalle. Myrsky paiskasi veneemme Vuosmuonsaaren rantaan sellaisella voimalla, että se oli vähällä haljeta. Onneksemme se sattui olemaan hiekkaranta, muuten vene olisi murskaantunut. Olimme läpimärkiä. Miehet purkivat sukkeiasti kerput rannalle ja käänsivät veneen kumoon. Saatiin jotenkuten nuotio vireille. Siinä sitten istuimme tuuita ja sadetta kaksi vuorokautta. Vähäiset eväätkin loppuivat. Kyllä ne olivat pitkiä vuorokausia! Vasta kolmannen päivän aamuyöllä pääsimme Uhtuan rantaan. Yläairoilla soutaneet Jyrki Prohorov ja Matro Kieleväinen huokailivat, että "olimmepa vähällä joutua vetehisen valtakuntah". Tämä matka tietysti ei ollut mikään poikkeus, näin tapahtui usein.

Jos rahtivenettä ei sattunut olemaan ja oli päästävä Uhtaalle, niin oli pantava eväät reppuun ja suuntauduttava jalkapatikaasa metsäpolulle.

- Jo ennein ammusie aikoja mistä muailmasta lienöy tänne lentän hyvin suuri jumalanlammas. Se oli lennellyn ristih-rastih ta ihaillun kaunista joki- ta niemimaisemua. Lammas oli ollun viimesilläh, mäkättän ta etšin itšelleh vuonnintapaikkua. Siitä se oli liitäytyn Ruokovuaralla, ta kohta oliki suanun 8 vuonnua: mustie, valkeita, kirjavie. Emä oli sanon vuonnillah, jotta mie jiän tähä elämäh, a työ etšikkyä itšellänä elonstja muuvalta, eläkkyä sovussa ta elkyä unohtakkua emyänä. Yksi, kaikista suurin vuonna oli lentän kaikista loitommakti - Lonkkah, toini - Korpivuarah, kolmas Korpijärveh, ta sitä mukua kaikki toisetki: ken Kumpulah, Oinasniemellä, Uajuolahteh, Kuotkuoh, Pissonsuuh. Vuonnat alettih elyä elmetellä jokahini omissa paikoissah, a jumalanlampahan vuonnintapaikka rissittih Vuonniseksi.

Toinen tarina samasta asiasta puhuu toista.

Ennen muinoin kaksi venäläista partasuumiestä oli samoillut seutumme metsiä. Sattumalta miehet olivat tallustaneet mäntymetsää kasvavalle rinteelee, josta heidän eteensä avautui ihmeen kaunis näky: suuri sinipintainen järvi kullanvärisine hiekkarantoineen, sen keskellä saari vihreine metsineen, järveen laskeva joki, sen suistamossa terävänenäinen niemi. Miehet pysähtyivät, katselivat, ympärillen ihaillen kaunista maisemaa.

- Uh-ty! Yksi heistä huudahti nähtyään niin kauniin luonnonkolkan, ja se tarkoitaa suurinpiirtein samaa kuin suomen kielen ohoh!

Saman toisti myös toinen mies.

Siten syntyi paikan nimi Uhta; sanan viimeinen kirjain muuttui aaksi ja sitten sana karjalaistettiin Uhtuoksi.

Yksi miehistä jäi ainiaaksi asumaan Uhtualle, mutta toinen, sukunimeltään Voinov, lähti talsimaan korpea. Jonkin päivän kuluttua hän osui satumaisen kauniiseen paikkaan, joka oli joensuussa. Mies oli hyvillään ja vannoi valan metsälle, lahdelle, saarelle, ettei lähde täältä enää mihinkään. Hänen sukunimensä mukaan paikka sitten sai nimensä Vuonninen (Voinitsa). Mies oli elänyt elämänsä loppuun tällä paikkakunnalla.

Nämä tarinat ovat kulkeneet sukupolvesta toiseen.

Vuonnisen kylä sijaitsee Kalevalan piirin länsiosassa 54 kilometrin päässä piirikeskuksesta, nykyisestä Kalevalasta. Aikoinaan kylä muodostui useammista lähekkäin olevista pikku kylistä ja lohkotiloista, joista suurin oli Korpijärvi. Vielä Isänmaallisen sodan edellä täällä seisoi kymmenkunta upeata taloa, joissa oli suuret perheet, karjaa, kontuja. Aajuolahdessa oli joskus kymmenkunta taloutta, Lonkassa asui kuusi perhettä, Oinasniemellä kolme. Kuotkuosaa, Pistonsuussa, Korpivaarassa, Kumpulassa oli yksi tai kaksi perhettä kussakin.

Vuonnisessa on useita kylänosia: Tsärkkälänlahti, Lammasaho, Tervasenlahti, Riikolanniemi, Hiirivaara, Teppananniemi, Rasinaho ja Keskikylä, jota ennen nimitettiin myös Pappilaksi.

Kaikista suurin oli Teppananniemi, joskus siellä on ollut 33 taloa, niissä asuivat Kieleväiset ja Kossijevit sekä yksi Bogdanovien perhe. Kylän asukkaiden enemmistösukuniminä ovat Maliset, sitten Kieleväset, Tervoset, Lettijevit, Korkkoset, Niskaset. Parikolme perhettä kantoi sukunimeä Bogdanov ja yksi - Lesonen.

Kylä on todella kauniilla paikalla. Siinä virtaavat upeat Vuonnisjoki, Kursmajoki ja Myllyjoki, ympärillä on monia saaria, salmia, niemiä ja lahdelmia. Entä kalavedet! Täällä kutevat melkein kaikki Karjalan kalalajit, myös siika ja lohi. Olen monta kertaa miettinyt, miksi tänne, luonnonihanaan kolkkaan ei ole rakennettu jonkinlaista lepokotia ettei lepopaikkoja pitäisi etsiä etelästä.

Ennen Suurta Isänmaallista sotaa Vuonnisen kyläneuvoston alueella oli 121 omakotitalon. Jokaisessa oli karjaa, kalastus- ja maanmuokkausvälineitä.

Vanha karjalainen Vuonnisen kylä on moneen kertaan ollut vihollisen kanssa kasvokkain. Täällä on nähty jopa englantilaisia, valkosuomalaisista puhumattakaan. Erityisen rauhattomia olivat vuodet 1919-1922. Ulkomaisten interventtien aseistamat bandiittiryhmät paikallisten kulakkiainesten auttamina kuljeskelivat "vapauttajina" kylissäi, pelottelivat ja murhasivat paikallista väkeä, poltivat kyliä, hävittivät karjaa ja ajoivat väkipakolla kokonaisia perheitä rajan taakse. Englantilaisten tuloa kylään aikoinaan muisteli Olga Lehtinen:

"Oli kaunis 1919 syksyinen ilta. Kuu valaisi Tsärkkälänlahden peilityyntä vedenpintaa. Olimme äitini kanssa kotona, hommailimme kuta-mitäkin, kun isä viuhahti ulkoa pirttiin kiihtyneenä ja ärjäisi meille: "Nyt äkkiä ryysyt läjäh ta veneheh? Englantilaiset ollah tulossa, soudamme Suarvaseh pakoh" (Suarvanen on Vuonnisesta 10 km päässä sijaitseva lampi). "Ka, mitä piessua myö nyt sinne yöllä lähemmä?" äiti tuskistui. Isä huusi, että "emmähän myö voi jiähä englantilaisien riäkättäväksi, suorikkua rutompah!"

Äiti alkoi itku kurkussa kerätä hyntteitä kansaan. Seisoin paljain jaloin keskellä lattiaa ainoat nauhakenkäni ja kassalenttani (rusettinauha) käsivarrella. Isäni oli tavallisesti hyvin rauhallinen ihminen, ei milloinkann huutanut eikä rähjännyt. Mutta nyt hän astui eteeni ja ärjäisi: "No, mitä sie siinä töllötät kuin pöllöhaukka, peitä hos minne ne hyvyöses, vaikka peltoh, ta jouvu matkah!"

Joku naapareistamme toi viestin ettei Matkaniemestä päin näy ketään tulevan. Niin me jäimme yöksi kotiin, eräät perheet piiloutua kuka minnekin metsäkämpille.

Seuraavana päivänä englantilaiset ja valkosuomalaiset tulivat kylään. He maanittelivat rahvasta jättämään kotinsa ja lähtemään Suomeen "ennen kuin punikit tulevat, ne tekevät teille pahaa". Tulokkaat jakoivat meille piskettiä, siirappia ja makeisia, lupaslvat Suomen puolella antaa sitten enemmän. Muistan, etteivät isä ja äiti edes maistelleet niiden herkkuja. Äiti huusi tulokkaille, että "vaikka tähä tappakkua, ni en lähe mihinä koistani". Isä pilkalla kyseli meiltä lapsilta: "No, ollahko englantilaisien pisketit makiet?" "Makiet ollah", me vastasimme. "A miusta ollah oikein karkeita", isä motkotti ja jatkoi ivailua: "Ka, nehän kuulemma annetah teilä i kaunehie turkkija, vuottuat vain."

Pisketin ja makeisten jakaiat kuitenkin osoittautuivat raakamaisiksi kyläläisiämme kohtaan. He raahasivat metsänreunaan syyttömät vuonnislaiset Suaren Vasselein ja Riikosen Iivanan ja kaikkien nähden ampuivat heidät siihen.

Mutta eivat viholliset tällä kertaa ehtineet kauan isännöidä kylässä. Joku toi viestin, että punaisten joukko-osastot ja partisaaniosasto ovat jo lähellä. Silloin tuli vieraille kiire rajalle päin. Kuka meni hevoskyydillä, kuka jalkapatikassa. Eräs vihollisupseeri pakojuoksunsa helpottamiseksi heitti manttelinsa ja ristiremminsä tienreunaan. Ja vaikka vuonnislaiset olivatkin siihen aikaan nälkäisiä ja ryysyisiä, ei kukaan heistä korjannut talteen viholisen manttelia. Sitä käytiin katsomassa, sitä poljettiin jaloin ja kiroiltiin"¹.

Eteenpäin on elävän mieli. Vuonnislaisetkin alkoivat hiljalleen palata piilopaikoistaan ja korjailla ruhjottuja talojaan. Taas heiluivat kuokat ja lapiot, sahat ja kirveet. Edessä oli talvi ja piti valmistaa halkoja.

Niinä rauhattomina vuosina tilanne meidän kylissämme oli niin sekava, että lukutaidottomat talonpojat eivät oikein päässeet selville kuka on "oma" ja kuka "vihollinen". Kun valta muuttui jopa kaksikin kertaa vuodessa. 1920 kesällä Vuokkiniemellä hallinneet valkobandiitit lähtiväit etenemään Pistojärven kuntta kohti luottaen Pistojärvellä olevien valkosuomalaisten sotajoukkojen ja paikallisten kulakkien apuun. Heidän aikomuksenaan oli saada voimat kokoon ja vallata Uhtua. Vuonnislaisten 40-henkinen partisaaniosasto Risto Bogdanovin johdolla ajoi takaa lahtareita tietöntä korpea myöten. Malviaisen luona osasto kohtasi 6. suonialaisen puna-armeijalaisrykmentin, joka kulki tänne Uhtualta päin. Heillä oli tehtävä: Pistojärven seudun vapauttaminen. Lahtarit pitivät kovaa vastakynttä, mutta eivät voineet mitään. Malviainen, Hirvisalmi, Ohta ja sen jälkeen myös valkoisten pesäpaikka Pistojärvi vapautettiin. Näihin otteluihin osallistuivat vuonnislaiset S.I.Lettijev, P.K.Malikin, M.P.Kieleväinen, S.T.Malikin ym. Lahtarien kuulasta tällä reissulla menettivät henkensä Ivan Lettijev ja Vasselei Malikin. Partisaaniosaston komentaja Risto Bogdanov haavoittui pahasti.

Edesmennyt vuonnislainen V.P.Keileväinen muisteli niitä aikoja:

"Olin 13-vuotias miehenalku, vanhin kuusihenkisestä lapsijoukostamme. Isäni, Iljan Huotari, oli sairas, mutta muiden kyläläistensä kanssa hän liittyi partisaanioastoon. Hän päätti ottaa minutkin mukaansa, että äidin ruokittavaksi jäisi edes yhtä suuta vähemmän. Lähdin miesten kanssa matkaan, äitini silmät kyyneltyivät, Yövyimme Pistonjoella olevan Toraisjärven metsäkämpällä. Miehet ja sakin komentaja Risto Bogdanov alkoivat todistella isälleni, että "viehän, Huotari, poikas kotih, missä viisi suuta, siinä se kuudeskin menee". Isäni totteli miesten neuvoa, toi metsäpolkua minut kotiin ja lähti itse takaisin osastoon. Siiloin näimme hänet viimeisen kerran: isäni kaatui Pistojärven perällä Salmen kylän kahakassa".

Kolme vuotta oli kulunut vallankumouksen voitosta, kun Vuonnisessa alkoi toimia kyläneuvosto. Sen ensimmäisenä puheenjohtajana oli partisaanireissulta palannut Pekka Malikin. Entisen pappilan huoneistoon sijoitettiin koulu. Petroskoista lyhytaikaisilta opettajakursseilta palunnut Mikko Lehtinen kävi innolla työhön luku- ja kirjoitustaidon opettamiseksi kyläläisilleen.

Mutta taas koitti rauhaton aika. Puhkesi bandiittikapina, joka levisi nopeasti kautta koko Pohjois-Karjalan ja riehui myös meidän seudullamme. Rajantakaiset heimoveljet kätyreineen lähettivät paikkakunnallemme aseistettuja bandiittiryhmiä, järjestivät tihutyötä lukutaidottomien talonpoikien keskuudessa, valheella houkuttelivat puolelleen rajakyliemme asukkaita. Aseen ja ihmisten rääkkäyksien uhalla heidän onnistui ajaa kodeistaan talonpoikaisperheitä Suomeen. Lahtareiden kuulasta menetti henkensä vuonnislainen Makarien Huotari.

Kansalaissodan kuulun sotapäälikön Toivo Antikaisen johtama suksijoukko-osasto vapautti vihollisista karjalatsia rajakyliä. Helmikuun eräänä aamuna 1922 osasto suuntasi matkansa Vuokkiniemeltä kohti. Ponkalahdesta osasto lähetti tiedustelijansa Aajuolahteen, noin 4 kilometrin pääsä olevaan huuttortin tarkoituksella saada tietää vihollisen asemista. Mutta tiedustelijaryhmä osui väijytyksissä olleeseen vihollisjoukkoon. Syttyi kahakka ja laukausten vaihtoa. Ponkalahdessa olleet Antikaisen suksimiehet kiirehtivät apuun. Tässä kahakassa saivat surmansa suomalaiset punikit Jaakko Raihaniemi, Aarne Suhonen sekä vuonnislainen Miihkali (Miina) Bogdanov, joka aikaisemmin oli taistellut Vuonnisen partisaanien joukossa. Suksiosaston rehdin taistelijan Väinö Jääskeläisen lahtarit kaappasivat vangiksi. Väinöparka kärsi ennen kuolemaansa raakamaista kidutusta. Lahtarit riisuivat mieheltä huopikkaat jaloista, sitoivat ratsuhevosen perään ja tulipalopakkasella raahasivat hänet 15 kilometrin päässä olevaan Vuonniseen.

Vuonnisessa puolikuolleeksi paleltuneen Väinö Jääskeläisen lahtarit heittivät Akkisen Naston kylmään riiheen, väkipakolla ajoivat tänne jo sinänsä kauhun vallassa olevia paikallisia asukkaita katsomaan pistimillä ruhjottua ja mustaksi paleltunutta Väinön ruumista ja peloittelivat, että "jokaiselle, joka uskaltaa olla meitä vastaan, käy samoin" ².

Tässä tarumaisessa runokylassä on syntynyt kuuluisia miehiä. Yksi heistä oli Risto Bogdanov, eli Harittanan Riiko, kuten häntä karjalaisittain omankyläläiset kutsuivat. Joku vuosi sitten ollessani komennuksella Vuonnisessa, kyselin vanhankaartin ihmisiltä, että muistavatko he tällaista henkilöä.

- Kuinkas muuten, muistamme! vastasi innokkaasti yksi vanhimmista kylän asukkaista Jegor Malikin. - Risto Bogdanov oli minun serkkuni!

Kylän kanta-asukas Simana Tervo lähti mielellään kanssamme Teppananniemelle ja osoitti paikan Lonkkalan termällä, missä joskus oli seisonut Harittana Bogdanovin pienoinen mökki. Talosta oli jäljellä ainoastaan sammaltunut röykkiö uuninkiviä, jonka ympärillä kasvol heinää, kauniita koivuja ja mäntyjä.

Jegor kertoi, että perhe oli köyhä. Harittanalla oli neljä poikaa, ja Risto oli syntynyt toisena (1900). Harittanan vaimo kuoli nuorena ja lapsista huolehti äitipuoli (emäntimä). Kansalaissodan vuosina perheenpää meni vaimon ja nuorimpien poikiensa Asjon ja Vasselein kanssa Suomeen parempaa elämää etsimään ja sieltä he eivät enää palanneet kotikyläänsä.

Ennen vallankumousia Risto oli ollut vanhimman veljensä Miihkalin (Miinan) kanssa renkinä varakkailla isännillä ja käynyt ansiotöissä Muurmunnin rautatiellä, missä he sahasivat ratapölkkyjä ja polttopuita ja tekivät muuta tyotä.

Risto opiskeli kylässä toimineessa koulussa. Näitä aikoja muistell Olga Lehtinen seuraavasti:

- Kyllä se Harittanan Riiko oli viisas ta rohkie. Hän ei mitenkään halunnut alistua opettajan keppikurin alle. Kirjoitus- ja lukutaitoa hän opiskeli ahnaasti, mutta papin rukousvirsiä ei ollenkaan. Ja ihme kun hän jo silloin tiesi kertoa meille tsaarin vallan kukistamisen tärkeydestä, josta me emme tienneet paljon mitään. Mistä se hän lienee tietänyt tämmösiit poliittiset asiat? Totta se kirjoista luki, hän vet aina käveli kirja povessa. A kirjoja hän vissiinkin toi Muurmannista päin.

Risto Bogdanov veljensä Miihkalin kanssa oli ensimmäisten joukossa Lokakuun vallankumouksen saavutuksia puolustamassa. Palattuaan Petroskoin opettajaseminaarista 1918, hän järjesti sissiosaston, johon kuului Vuonnisen ja muidenkin rajakylien miehiä. Edesmennyt kirjailijamme, kivijärvelainen Nikolai Jaakkola eräässä muistelmakuvauksessaan kirjoitti:

"...Oli kaunis, mutta rauhaton kevätkesä 1920. Kyläläiset menivät kuka minnekin "sotua peittoh". Piilopaikoista näimme, kun ampumahautoja kaivaneet lahtarit viskasivat lapionsa ja lähtivät riihien ja saunojen suojassa läpi kylän rajaa kohti. Kylä oli kohta aivan tyhjä. Mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan. Yksi ja toinen pikkupojista alkoi ilmestyä kyläntielle. Yhtäkkiä Pyyleholta pain kuului voimakasta venajänkielistä huutoa:

- Uraa! Uraa!

Ja samassa sieltä alkoi juosta kylään miehiä ihan "mustanah". Kiväarit ojossa.

Kun toissa syksynä Malmin valkosuomalaisen retkikunnan rippeet pakenivat pakokauhun vallassa Kivijärven kautta rajan taakse ja kun Karjalaisen vapaaehtoisen otrjadin 1. komppania marssi puolisen tuntia sen jälkeen kylään, tapahtui se ilman laukaustenvaihtoa ja hurraahuutoja. Nyt vasta näin ensi kerran sodan, että minkälainen se oikein on.

- Uraa! kuului jo aivan läheltä.

Ensimmäisenä juoksi kylään nuori mies mauseria heiluttaen.

Tämä 19-vuotias tummatukkainen, pyöreänaamainen nuorimies oli Risto Bogdanov Vuonnisesta. Lähetettyään tiedustelupartion rajalle hän istuutui matalalle kivelle Riion Matin pihalla, otti povitaskustaan vihkon ja alkoi piirtää siihen karttaa.

Uteliaita pikkupoikia kokoontui hänen ympärilleen. Minäkin tulin siihen katsomaan. Sellainen uteliaisuus ehkä johtui siitä, että yhtäkkiä kylään ilmestyneistä tutuista ja tuntemattomista miehistä hän oli nuorin. Ja että hänellä oli mauseri. Mistä hän oli sen saanut?

Uhtuan "hallitus" oli järjestänyt jo talvella kansanopiston tapaiset lyhytaikaiset kurssit, joiden päätarkoituksena oli tietysti suomenkielisen kansallishengen lietsominen pohjois-karjaiaisen nuorison keskuuteen, Näille kursseille oli mennyt tiedonhaluinen Risto Bogdanovkin, kun muitakaan opiskelumahdollisuuksia ei silloin ollut. Mutta kun punaisten joukkojen lähestyessä Kemistä pain kurssilaiset aseistettiin, hän pakeni mausereineen kotikyläänsä Vuonniseen ja perustisiella entisistä Karjalaisen vapaaehtoisen otrjadin miehistä punaisen sissiosaston. Ja nyt tämä sissiosasto oli jo Kivijärvellä. Ja sen nuori päällikkö istui tuossa kivellä ja piirsi polvensa päällä karttaa.

- Tuo on Vatšunvuara, selitin hänelle. - A tuo tuolla kolmen virstan piässä on Puahkomienvuara. A tuola on Ilvesvuara...

- Mie tiijän sen, Risto virkkoi.

Hän meni Konstan Onton taloon ja soitti sieltä Vuokkiniemelle.

- Parviainen on puhelimessa, kuului vastaus.

Opettaja Parviainen oli eräs niistä suomalaisista heimokansan herättäjistä, jotka viime syksynä olivat tulleet puolisalaa Karjalaan, Uhtuan lyhytaikaisilla "kirjanpitokursseilla" hän opetti maantietoa. Siellä he olivat Bogdanovin kanssa tutustuneetkin toisiinsa. Nyt Parviainen oli perääntyvan "vapautusarmeijan" päällikkö.

- Terve lahtari! Risto Bogdanov tervehti.

- Joko sinä perkeleen punikki oletsiellä? Parviainen ihmetteli ja kiroili.

- Täällä sitä ollaan, Risto vastasi. - Ja ellette pikaisesti korjaa luitanne, olette vainajia, kun me saavumme sinne.

Tähan päättyi tämä oppilaan ja opettajan välinen omalaatuinen puhelinkeskustelu. Sillä oli sellainen vaikutus, että Parviainen ei uskaltanut joukkojensa kanssa jatkaa perääntymistä Kivijärven kautta, vaan kääntyi toiselle, Pistojärven suunnalle..."

Lopulta koitti kauan odotettu rauha. Risto Bogdanov päätti lukea opettajaksi. Kyläläisille, vanhuksille ja hänen ikäkumppaneilleen riitti ihrnettslemistä kun heidän maanmiehensä, vuonnislaisen köyhän talonpojan poika lähti opiskelemaan Moskovan yliopistoon ³. Vuonna 1924 Risto Bogdanov saapui työhön Karjalaan.

Hyvin pian hän tuli tunnetuksi kansanperinteen tallentajana. Hän kiersi Karjalan piirejä ja kyliä, keräsi ja kirjoitti väestöltä suuren määrän karjalaisia kansanrunoja, arvoituksia ja muuta aineistoa. Paikkakunnilla hän piti myös kokouksia ja osasi mainiosti selittää talonpojille puolueemme politiikkaa. Tämän ohella Risto Bogdanov kirjoitteli "Karjalan kommuuni" lehteen sekä "Punakantele" aikakausjulkaisuun. Hän oli ensimmäisiä kirjailijoita karjalaisten joukosta.

Risto ei unohtanut myös kotikyläänsä. Viimeisen kerran hän oli siellä vuoden 1928 kesällä. Edosmennyt Siiri Malinen aikoinaan kertoi:

- Kylässämme puhuttim yhä enemmän ja oltiin ylpeitä vuonnislaisesta oppineesta Risto Bogdanovista. Ja nyt tämä mies tulla tuprahti meille kotiin! Komea hiukan kihara tummatukkainen kolmissakymmenissä oleva mies. Hän puhutteli isää ja äitipuolta, kirjoitti heiltä paljon runoja ja tarinoita. Vanhempani näet kun olivat runoniekkoja. Vieras innostui niin että jäi yöksikin. Seuraavana päivänä Risto keräsi kylän nuorison klubiin ja kertoi neuvostoista, nuorisoliitosta ja nuorten tehtävistä uuden elämän rakentamisessa. Hän kehotti nuorisoa lähtemään opintielle. Lopuksi kaikki yhdessä laulettiin vallankumouslauluja.

Jonkun ajan kuluttua vuonnislaiset saivat tietää, että heidan maanmiehensä, kylän ylpeys Risto Bogdanov, on kuollut raskaan taudin murtamana Leningradissa.

Vuonninen tunnetaan runoseppien ja laulajien kylänä. Kun Elias Lönnrot v. 1833 kävi tässä korpikylässä, hän oli ihastuksissaan tavallisten karjalaisten runoniekkojen taitavuudesta ja heidan ihmeen hyvästä muististaan. Lönnrot ensi kerran sattui tuolloin Vienan-Karjalan runouden maailmaan. Tapaaminen vuonnislaisten runoniekkojen kanssa johdatti hänet "Kalevalan" komposition luomiseen.

Vuonnisessa oli joukko lahjakkaita runonlaulajia. Heistä muistetaan Vaassila Kieleväinen, Martti Karjalainen ja hänen poikansa Maksima ja Teppana Lonkasta, Jyrki Malinen ja hänen poikansa Iivana ja Jeremie. Mutta tuntuvimman panoksen syntyvään eepokseen E. Lönnrot kuitenkin sai Ontrei Maliselta (1781 - 1856). Paitsi muistissaan säilyneitä loitsuja, runoja ja kirouksia Ontrei Malinen oli kertonut sananlaskuja ja sutkauksia. Tällöin hän oli ollut noin 52 vuoden ikäinen. Miehen muistissa olivat melko hyvin säilyneet monet runot, mm. Vellamon neidon onginta, Päivölänvirsi, Vipusessa käynti, Kanteleen synty, laulu Lemminkäisestä ym.

Ontreilla kerrotaan olleen kaksi poikaa - Vasselei ja Jyrki. Heistä vanhempi Vasselei, synt. 1800, oli tietäjä, hän osasi hyvin laulaa ja kertoa tarinoita.

Jyrkiä kuitenkin pidettiin lahjakkaampana. Muistan, kun isä-vainaja - Haapakuotkuon Teppana Malinen muisteli usein Jyrki-ukkoa, omaa iso-isäänsä. Jyrki Malinen (1806 - 1884) oli Ontrei Malisen toinen poika. Jyrki oli kirjaniekka, mikä oli siihen aikaan hyvin harvinaista seudullamme. "Missä kehnossa se ukko lienöy opastun lukomah ta laskomah", meidän taatto usein ihmetteli. Ja itse vastasi siihen: "Ka, tottase muailmalla, hiän vet kulki äijän muailmua, kävi Sungussa suate, ta mäne tiijä vielä missä, metšänotuksien nahkoja kaupitšemassa markkinoilla. Sieläi opastu".

Jyrki-ukkoa vanhempani luonnehtivat hyväksi ihmiseksi, työteliaäksi ja viisaaksi mieheksi. Heidän mukaansa Jyrki-ukko (näin häntä nimitettiin meidän perheessä) oli ollut ei vain hyvä laulaja, vaan myös kova tietäjä. Ukko oli voinut "noitua ihmisen jalattomaksi, kuivattua lammen vedettömäksi". Jos jollekin sattui onnettomuus tai vastoinkäyminen elämässä, äiti-vainajani huokaili: "Oisko se Jyrki-ukko eli miän Kuotkuon ämmö elossa, ni kyllä se asie kiäntyi!"

Jyrki Malisen tai kyläläisittäin Ontreisen Jyrin talo seisoi Vuonnisen Kyläsalmen kohdalla kauniilla termälla, siitä se on saanut nimensäkin - Jyrkisen termä.

Ontreisen Jyrillä oli kolme poikaa: Iivana, Jeremie ja Kirilä. Kun pojat varttuivat, tupa Jyrkisen termällä alkoi käydä ahtaaksi. Tällöin Jyrki päätti muuttaa väljemmälle paikalle seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Kuotkuohon. Täällä, järven rannalla hän poikiensa Kirilän ja Jeremien kanssa raivasi maata ja rakensi talon vahvoista hirsistä. Vanhin pojista Iivana jäi asumaan vanhalle paikalle Jyrkisen termälle.

miksi vehkeeksi. Sepille tuotiin tilaustöitä kaukaisistakin kylistä. Jeremie oli kuollut, mutta musta ränsistynyt paja seisoi vielä kauan pirtin takana metsän reunalla. Ollessani pienenä Pistonkoskella poikkesin usein Jeremien Ortjon taloon, jossa oli ikäisiäni lapsia. Seurailimme tuntikausia sepän työtä. Takoessaan noesta ja hiestä mustunut Ortjo-seppä laulaa hyräili aina jotakin.

Mitä kauemmas Ontrei Malisen sukupuun juuret jatkuivat, sitä niukemmaksi kävi hänen jälkeläistensä runovarasto. Ontrein pojanpojat Iivana ja Jeremie vielä tiesivät melkoisesti isältä ja isoisälta oppimiaan runoja Sammon synnystä, Joukahaisesta, Pohjan pahasta akasta, Lemminkäisestä. Mutta heidän poikansa tuskin tiesivät paljoakaan. Ei ainakaan meidän isämme Kuotkuon Kirilän Teppana osannut paljon mitään. Totta kyllä hän kertoi tarinoita, melkein kaikki ne olivat metsäneläimistä, viisaista harakoista, karhulöntyksistä, repo-kuomasta, räkkä-variksista jne. Kalalla huopaillessaan isäni hyräili aina yhtä ja samaa laulua:

Sen sijaan meidän äiti, Dimiträn Iro Vuonnisesta, osasi kertoa kauniisti pitkän pitkiä tarinoita tsaarin pojasta tai tyttärestä sekä köyhän ukon ja akan kuuliaisesta ja viisaasta Iivana-pojasta, joka kaikki appiukon antamat ehdot ja vaikeudet voitettuaan sai vaimokseen "hyvin kaunehen tytön, kumpasella oli

Starina kun päättyi, me lapset yhä vain pyysimme: "Muamo, sano sie vielä". Äiti lauloi jo puoliunissaan:

Isäni suutaroi pieksuja, pahkiloita ja lapikkaita. Puusta hän osasi tehdä hyviä suksia, valmisti korvoja, kelkkoja, rekiä, teki veneitä ja veisti lautaa, eihän silloin ollut lautasahoja. Hän osasi käsitellä metsän sekä kotieläinten nahkoja. Sanalla sanoen hän teki itse kaiken mitä karjalainen talonpoika elämässään tarvitsi. Emme nähneet häntä kertaakaan humalassa emmekä polttavan tupakkaa. Hänen kaikista kovimpana kirosanana oli "no, voi peijakas!" Isää kiinnostu, mitä tapahtuu "muualla muailmassa". Kun aloin käydä koulua ja opin lukemaan, hän ei antanut minulle rauhaa. Aina piti lukea sanomalehtiä hänelle ääneen kun itse hän ei osannut. Kun saimme postin, hän otti sanomalehden käsiinsä ja katseli sitä. Joskus lehti sattui olemaan ylösalaisinkin. Tavallisesti hän osoitti sormellaan otsikkoa ja kysyi: "mitäpä tuoh on kirjutettu", ja minun tai veljeni piti lukea hänelle juttu toisensa jälkeen.

Kotimme Kuotkuossa (suomalaisissa kirjoissa sitä nimitetään Haapakuotkuoksi) oli "hauin suolen soilukan" kauniilla rannalla. Siinä komeilivat ikivanhat kymmeniä metrejä korkeat haapapuut. Nuoria haapoja kasvoi tiheään koko rannan pituudelta. Niitä yritettiin hakata ja hävittää kaikin keinoin, mutta seuraavana kesänä taas rehotti uusia, vielä kauniimpia haavanalkuja. Tälle paikalle todellakin sopii hyvin Haapakuotkuon nimi.

Venevalkamaa vastapäätä järvellä noin parinsadan metrin päässä rannasta oli kaunis suuri tasainen kallio. Mistä se lienee saanut nimekseen Katinkallio? Pyhinä me monesti otimme teepannun, eväitä ja soudimme veneellä tai lautalla Katinkalliolle tšajua juomaan. Keittopuita piti viedä mennessämme - kallionlohkossa kasvoi vain yksi ainoa noin kolme metriä korkea mänty ja pieni pajupensas. Kun naapureilta - Oinasniemeltä ja Pistonsuusta huomattiin kalliolta nouseva savu, souti sinne heidänkin nuorisoa. Siinä sitten ongittiin korpiaisia ja ahvenia, leikittiin "kiten kivie soten savie…" ja muita sen ajan leikkejä. Joku kertoi ukoltaan tai ämmöltään kuulemansa tarinan Katinkallion "spuutiutumisesta":

...Joskus aikoja sitten metsänpiru loikki pitkillä säärillään hyvin kivikästä Vehkavaaran louhikkoa (Vehkavaara sijaitsee Vuokkiniemeen menevän tien varrella Oinasniemen kohdalla). Se sattui kompastumaan kiveen niin pahoin, että oli vähällä katkaista koipensa. Tuostako pitkäkoipi ei olisi suuttunut? Se ärjyi ja valitti kovasti. Vihan vallassa piru sieppasi pirtin kokoisen kallionlohkareen selkäänsä ja lähti sitä taljaamaan järven toiselle rannalle pois tieltään. Mutta sen päästyä matkan puoliväliin siltä katkesivat "viilehykset" (kannattimet), ja kallio läiskähti järveen, jossa se on vielä tänäkin päiväna. Sen jälkeen metsänpirua ei ole nähty näillä seuduin...

Kuotkuossa meillä oli aina rahvasta: talvella tukki- ja rahtimiehiä, kesällä tukinuittajia, kalastajia ja muita matkalaisia. Ovia ei meillä lukittu eikä salvattu yölläkään. Samovaari toisinaan ei päässyt jäähtymään: taipaleelta tulleiden matkamiesten piti saada lämmikettä. Matkamiehet yöpyivät usein meillä, ja vaikka talossa oli olemassa yksi ainoa pirtti, kaikille riitti tilaa: nukuttiin kiukaalla, kosinolla ja lattialla.

Perheessämme oli kahdeksan lasta, vanhimmat Outi ja Pekka olivat kuolleet pieninä tuhkarokkoon. Meitä oli kolme tyttöä ja kolme poikaa. Metsän ja järven antimia meillä oli riittävästi, mutta leipää toisinaan oli niukasti, hallavuosina piti turvautua petunsekaiseen ohrarieskaan. Vielä nytkin muistan, kun pienenä itkeä nyyhkytin, että "en taho puikkoleipyä".

Pidimme kovasti hiihtämisestä, soudusta ja juoksusta. Siihen taisi olla pikkupakko, kun elimme lohkotilalla ja paitsi suksia ja venettä ei muita kulkuneuvoja ollut. Meillä kaikilla oli omat sukset, tervasimme niitä usein nuotiolla. Sitten kapusimme termään ja kiidimme vinhaa vauhtia alas. Kuka pääsi kaatumatta - se oli voitolla. Tällainen treenaus oli tarpeen, monet meidän perheestämme osallistuivat myöhemmin suuriinkin urheilukilpailuihin. Veljistä keskimmäinen Jussi osallistui vuonna 1936 yleisliittolaisiin hiihtokilpailuihin Moskovassa ja pääsi kahdellakympillä ensimmäiselle paikalle. Kyllä me kaikki olimme mielissämme, kun veli palkittiin nimikellolla ja maksuttomalla kuukauden lepokotimatkalla. Mari-siskoni hiihti hyvin Leningradissa vuonna 1935, ja nuorin veljistä Sergei oli tykkijoukko-osastonsa paras hiihtäjä, ampuja ja juoksija. Olen minäkin ollut mukana monissa suurissa kilpailuissa. Puhuuhan sekin jotakin, kun olin kahdesti - 1940 ja 1946 - Yleisliittolaisen urheiluparaatin osanottajana Moskovan Punaisella torilla. Se on unohtumatonta aikaa elämässäni.

Isämme kuoli Vuonnisessa ennen sotaa, 18. toukokuuta 1941 ja äiti kuoli evakossa 21. tammikuuta 1944.

- Ja niin myö, kaksi leskie vänäytymä yhteh, mies usein kertoili.

Nykyään heidän kummankaan lapsista ei ole ketään elossa, mutta lapsenlapsia asuu Kalevalassa, Kepalla ja Luusalmella.

Jyrkisen Hotatalla oli hyvä muisti. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta tiesi hyvin paljon Kalevala-aiheisia runoja, lauloi eeppisiä ja lyyrisiä lauluja, kertoi kauniita pitkiä tarinoita, tiesi arvoituksia ja sananlaskuja. Rauhattomina kapinavuosina muiden pakolaisten joukossa mies oli tallannut paljon Suomen maata paremman eloksen etsinnässä. Ja kun parempaa elämää ei löytynyt, hän tallusti joka kerta jälleen kotiinsa. "Vaikkai paharaiska, ka oma koti on oma ta lämmin", hän jutteli. Hänen talonsa ei ollut läheskään parhaimpia kylässä: pyöreistä hirsistä kyhätty mökkipahanen, siinä suuri pirtti ja yksi pienoinen kamari.

Muistan kun pitkinä talvi-iltoina piisin suloisessa lämmössä Hotatta-ukko kertoi toinen toistaan mukavampia tarinoita ja lauloi vunukalleen lauluja ja runoja. Eräitä häneltä kuulemiani runonpätkiä jäi muistiini:

Tämän hän kysyi kolmevuotiaalta vunukaltaan Saimilta, joka mielellään istui ukon vatsan päällä ja kätösillään piteli kiinni ja silitteli ukon partaa. Ukko lauloi. Kun laulu päättyi, tyttönen pyysi:

- Ukko, laula vielä.

Ja ukko lauloi:

Hotatalla riitti lauluja vaikka kuinka paljon. Illan kuluksi lauluun yhtyi hänen elämänkumppaninsa Anni ja poikansa Hilvana. Muodostui kokonainen kuoro. Ei meillä oppilailla ollut aikaa kotitehtävien suoritukseen.

Suuren Isänmaallisen sodan edellä Hotatta Iivananpoika Malinen kutsuttiin Uhtualle. Sinne oli saapunut Petroskoista jokin kansanrunouden kerääjäryhmä, joka oli kuullut vuonnislaisen runomestarin jälkeläisen lahjakkuudesta. Jyrkisen Hotatta lauloi kansanperinteen kerääjille joukon sepittämiään sekä Kalevala-aiheisia pitkiä runoja. Kotiin saavuttuaan ukkeli kehaisi:

- Ka, mie lauloin eri raonta lauluo. Ta hyväksehän ne miun iäntä sanottih.

Hyvänä entisen kansantaiteen säilyttäjänä tunnetaan Hotatan sisko - Jyrkisen Iivanan tytär Okahvie Malinen. Aikoinaan hän oli mennyt naimisiin Pirttilahden Matvein Riiolle. Okahvie tiesi Kalevala-aiheisia runoja, lyyrisiä lauluja sekä paljon loitsuja. Häntä pidettiin myös tietäjänä. Okahvie kuoli 86 vuoden ikäisenä Pirttilahdessa 1961.

Kerrassaan mainio laulaja oli Hotatan vaimo Anni Malinen (Lehtonen). Anni oli syntynyt Vuonnisessa 1866. Hänen isänsä sekä äitinsä olivat runoniekkoja: isä kuului Martti Karjalaisen, äiti Ontrei Malisen laulajasukuun.

Elämä ei ollut hemmotellut Annia. Jo nuorena hän oli joutunut hankkimaan ruokansa kerjuulla ja kalanpyynnillä. Naimisiin menokaan vuonnislaisen Kliimo Lettijevin kanssa ei tuonut naiselle helpotusta: lapsia syntyi toinen toisensa jälkeen, lehmäkantturasta oli vähän apua noin suuren perheen ylläpitämiseksi. Perhe asui mökkipahasessa Saarenkannaksella. Ja kun perheenpää kuoli, Anni jäi kuuden lapsen kanssa. Hänen piti kuljeksia Muurmannin rautatiellä ja Suomen maalla työn ja jonkinlaisten tulojen haussa. Hän pesi pyykkiä, hoiti karjaa ja piti huolta rikkaiden isäntien taloudesta.

Matkoiltaan hän aina kiirehti kotia talvikelillä vetäen kelkassa tienaamansa hyvyset. Siitä ajasta Anni lauloi heleällä tasaisella äänellään:

Mainiosta karjalaisesta laulajasta oli saanut kuulla suomalainen tiedemies Samuli Paulaharju. Hän tapasi Annin Oulussa 1911 ja kirjoitti häneltä suuren määrän itkuvirsiä, runoja ja arvoituksia. Sittemmin vuonna 1915 tämä kansanrunouden tutkija kävi Vuonnisessa, jossa sai tutustua Annin koko ohjelmistoon ja tunnusti hänet suullisen sanan tosimestariksi. Anni oli laulanut Paulaharjulle suuren joukon hautausvirsiä ja hääitkuja. Paulaharju oli tallentanut Lehtoselta tuhansia sananlaskuja ja sutkauksia, lähes 200 hää- ja lyyrillistä laulua, harhaluulovirttä, yli 4500 säettä eeppisiä runoja.

Pitkinä talvi-iltoina Hotatan perheessä laulun ohella myös arvoiteltiin. Eniten arvoituksia ja vastauksia tiesi Hilvana, Hotatan poika. Se, joka ei arvannut kolmea arvoitusta, joutui "huikkolah-haikkolah". Mistä sitä äkkiä tiesi ajatella, että "puukello kivikapie läksi soita sotkomah, meren vesiä vellomah" - on nuotta, tai "kattila mäellä kiehuu ilman puitta keittäjittä, kokkien kohentamatta" - on muurahaispesä. Arvoitteluun monesti yhtyi Anni-emäntäkin ja joutui usein "huikkolah"...

Muistiini on jäänyt eräs kalareissu Annin kanssa. Tavallisesti hän kalasteli keväisin elämänkumppaninsa Hotatan kanssa. Mutta kerran Hotatta sairastui eikä voinut lähteä verkkoja kokemaan ja minun piti lähteä hänen asemestaan. En ollut silloin vielä hääppönen, taisin olla kolmannella luokalla. Sää oli kaunis, nostelimme verkkoja Riitalahdella kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä nousi kova tuuli ja alkoi sataa. Olin airoissa, enkä jaksanutkaan pidellä venettä. Tuuli riuhtaisi medät mukanaan rantaa kohti. Veneenperässä verkkojen parissa touhunnut Anni yritti pidellä verkkoa ja venettä, mutta eipä jaksanutkaan. Hän paiskasi vihaisesti verkon kaloineen päivineen järveen, alkoi meloa huoparilla ja lukea vimmatusti:

Jotakin tähän tapaan huutamista jatkui vielä kauan. Anni päästi jopa kirosanojakin, läimäytti huoparilla veneen laitaan...

Raskas elämä oli jättänyt naiseen jälkensä: viimeisinä vuosinaan Anni valitti päänsärkyä. Hän kuoli kesällä vuonna 1943 ollessaan evakkomatkalla Arkangelin alueen Vilegotskin piirissä. Samalla matkalla sammui myös mainion runotaiturin Hotatta Malisen elämä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1942.

Pitänee tässä mainita Hotatta Malisen eräistä lapsistakin. Hilvana oli ilmestynyt perheeseen kolmantena. Eräällä Suomen-matkalla poika oli joutunut jäihin ja kylmettynyt kovasti. Läakäreitä ei ollut ja poika halvaantui. Tietäjät kyllä "tiesivät" yhtä ja toista, mutta mikään ei auttanut ja miehenalku jäi invalidiksi. Ennen sotaa Hilvana oli siinä neljissäkymmenissä. Hänellä oli hyvä lauluääni. Kun Hilvana ei voinut paljoa liikkua, hän vietti aikaansa laulamalla. Hänen "varastossaan" oli paljon vallankumous- ja kansanlauluja sekä miltei kaikki uuden ajan oloissa syntyneet laulut.

Toisinaan lauantai- tai sunnuntaiiltoina, kun Hilvana tiesi olevan klubilla illanvieton, hän konttasi sinne pitkän matkan päästä ja pyysi, että hänen annettaisiin laulaa. Illan ohjaajat taljasivat Hilvanan lavalle, istuttivat hänet tuolille, ja niin mies aloitti värisevällä, mutta kuuluvalla äänellä:

Ihmiset kuuntelivat laulua hiiskahtamatta. Siinä kohdassa, jossa atamaani

salissa olevat naiset pyyhkivät paikkojensa kokkiin vesittyneitä silmiään.

Sitten aivan kuin yleisön lohdutukseksi Hilvana lauloi Jalmari Virtasen

Kyllä Hilvanalle taputettiin! Tavallisesti joku nuorista haki hevosen ja kyyditti hänet kotia. Kotona seurasi isän ja äitipuolen kova nuhtelu! "Miksi sie ajauvut sinne rahvahan seikaksi!" Mutta kritiikki ei tepsinyt: parin-kolmen viikon kuluttua Hilvana oli jälleen lavalla laulamassa...

Vuonnisen sanataitureista mainittakoon Anni Malisen (Lehtosen) siskot Matro Lettijeva ja Muarie. Vielä Suuren Isänmaallisen sodan jälkeenkin Matro oli kuulu muistissaan säilyneistä lauluista. Muarien ohjelmisto oli köyhempi. Molemmat siskot kuolivat Vuonnisessa sodan jälkeen.

Kuuluikohan Kontratta Malinen eli Lammasahon Kontratta runonlaulajien joukkoon? En ole siitä varma. Mutta ukkeli tiesi lauluja seppo Ilmarisesta, Lieto Lemminkäisestä ja muista Kalevalan sankareista. Tämä hupaisa partasuu ennen sotaa kesäisin souti postia Vuonnisesta Ponkalahteen. Hänen levähdyspaikkanaan oli kotini Kuotkuo. Täällä kuulinkin Kontratan laulavan:

Vuosien kuluttua älysin, että "postiukko liinaparta" lauloi itsestään...

Vielä joku vuosi sitten Vuonnisesta löytyi monta edesmenneiden taiturien perinteiden säilyttäjää. Yksi heistä oli Maria Malikina.

Tämä pilalaulu kylän juorukelloista on pitkä. Sain muistiini vain alun.

Teekupin ääressä juttelu kävi hyvin. Mari kertoi mielellään elämästään, perheestään ja välin pisti lauluksi. Aivan kuin opetukseksi nuorille hän lauloi pätkän:

Mari Malikin oli hyvin reipasluontoinen, elämänhaluinen ihminen. Tunsin hänet ja koko perheen jo ennen sotaa. Silloin Vuonnisen väki oli hyvin aktiivinen yhteisissä menoissa. Kylän klubilla muun ohjelman ohella esitettiin karjalaisia häitä. Mari oli niissä usein morsiamen itkettäjänä. Hän kertoi, että eri vuodenaikoina pidetyissä häissä on omat laulunsa. Kesällä morsian tuodaan miehelään veneellä. Sisko odottaa rannalla veljeään morsiamen kanssa ja laulaa:

Kun morsian ja veli saapuvat hääkansan seurassa rantaan, sisko laulaa morsiamelle:

Jos morsian tuodaan taloon talvella, sulhasen sisko laulaa:

Muiden kyläläisten joukossa 30-luvun alussa Timon Miikkulan perhe liittyi kolhoosiin. Perheenpää Miikkula oli kirvesmiehenä, Mari työskenteli yhteistalouden ruokalassa ja sen jälkeen lypsäjänä navetalla. Heidän lapsensa Anni, Paavo ja Teppo kävivät koulua. Missä Mari oli mukana siellä oli aina naurua, laulua ja riemua. Ennen Suurta Isänmaallista sotaa perhe muutti Uhtualle. Kolmen lapsen äiti ei sielläkään istunut kotona iltaisin, vaan osallistui rientoihin.

- Kokonaisen kuukauden harjoittelimme karjalaisia häitä, Mari muisteli. - Sitten esitimme ne Uhtuan Kulttuuritalolla. Morsiamena oli Väliahon Tatjana, minä olin morsiamen itkettäjänä. Hyvin me onnistuimme esityksessä.

Oli hauska kuunnella tuota vanhaa naista, kun vähän väliä hän laulaa sutkasi jonkin laulunpätkän.

...Alkoi sota. Mari evästi sotateille miehensä Miikkulan ja vanhiraman poikansa Paavon, itse toisten lasten kanssa lähti evakkoon Kemin piiriin. Molemmat sekä mies että poika kaatuivat sodan pyörteissä. "Ei tultu sovasta kannettuiseni (poika) ta valkierintaseni (mies)", emäntä huokaili.

Sodanjälkeiset vuodet elämänsä iltaan asti Mari Malikina asui Vuonnisen Tsärkkälän termällä nuorimman Teppo-poikansa perheessä, hoiteli kolmea vunukkaa ja piti huolen kotitaloudesta. Nuorimmalle vunukalle oli annettu sodassa kaatuneen isoisän nimi Nikolai, karjalaisittain Miikkula.

- Nikolaille miun pitäy aina sanuo starinua, emäntä hymyili.

Silloin vanhus oli 85 vuoden ikäinen. Hänen tukkansa oli hopeanharmaa, mutta muisti oli hyvä. Hän huokui pirteyttä ja naurahteli hyväntahtoisesti.

Vieraanvarainen runo- ja laulajataituri Mari Malikina kuoli vuonna 1979.

Kerroin tässä vain muutamasta vuonnislaisesta runotaiturista. Mutta heitä on paljon enemraan. Kotikyläni Vuonninen on ollut Kalevala-eepoksen todellinen runoahjo.

Vielä ennen Suurta Isänmaallista sotaa kylän keskellä komeilevan Ruokovaaran tuntumassa seisoi vankka kuusikko. Eräät puut kohosivat kymmeniä metrejä taivasta kohti, ja kuusien naava oli käynyt harmaaksi kuin vanhuksen parta. Siinä oli iänikuinen kalmisto. Nykyään kuusikkoa ei enää ole. Mutta tässä vanhassa hautausmaassa maatuvat edesmenneiden kuulujen runonlaulajien Ontrei Malisen, Vaassila Kieleväisen, Ohvo ja Jyrki Malisen sekä monien heidän jälkeläistensä jäännökset. Olisi toivottavaa, että näiden kuuluisien taidollaan koko maailman kulttuuria rikastuttaneiden runonlaulajien kunniaksi pystytettäisiin jonkinlainen muistomerkki.

Kansalaissodan vuodet olivat ohi. Kaukaisessa korpikylässä alettiin yhä enemmän ja useammin puhua että "muualla maailmassa on neuvostovalta". Mitäpä siitä ymmärsivät paikalliset talonpojat, joista monikaan ei ollut astunut kotikylänsä tantereita kauemmaksi. Ensimmäisestä maailmansodasta ja kansalaissodan rintamilta kotiutuneet miehet kuitenkin olivat kuusalla asiasta ja osasivat selittää ukkeleille, että tsaari on potkittu pois valtaistuimelta, ja että köyhät ja keskivarakkaat työläiset ja talonpojat ovat nyt itse isäntiä, että maa kuuluu talonpojille, tehtaat työläisille, kaikki valta maassamme - neuvostoille. Sellaisia agitaattoreita olivat sotien melskeistä selviytyneet Teppana Lettijev, Savina Malikin, Huotari Korkkonen, Pekka Malikin ym. Selostajia alkoi yhä useammin käydä myös piirikeskuksesta.

Nuoren neuvostovallan ensimmäiset oraat kohosivat esille myös Vuonnisessa. Valtio myönsi rahvaalle ruokatarpeita, siementä, karjaa, vaatetusta. Kylässä olleet puna-armeijalaiset auttoivat köyhiä talonpoikia maanmuokkauksessa, polttopuiden saannissa ja muissa taloustöissä. On todettava, että mainitussa syrjäkylässä ei ollut yhtään tosikulakkia tai suurkauppiasta. Keskivarakkaita talonpoikaistalouksia oli vain muutama, suurin osa paikallisesta väestöstä oli köyhälistöä. Rahvas oli sopuisaa ja auttavaista väkeä. Tällaisissa oloissa neuvostovallan nuoret idut kehittyivät nopeasti. Entinen kirkko muutettiin kerhotaloksi, avattiin kirjasto. Kirjastonhoitajaksi tuli kaikissa riennoissa hyvin aktiivinen Olga Lehtinen.

Entinen kaksivuotinen koulu muutettiin nelivuotiseksi. Se oli jo jotakin! Koulua kävi alun toistakymmentä oppilasta, joista monet olivat jo melkein aikuisia, mutta aloittelivat vasta aakkosten oppimista. Opettajana toimi Mikko Lehtinen. Hän pysyi sitten koko ikänsä uskollisena uralleen, jonka oli valinnut itselleen noina kaukaisina raskaina vuosina.

Sitten kylään saapuivat opettajat Mauno Simpura ja Arvo Riikkilä. Viimeksi mainittu oli hyvä piirtäjä, kun taas Simpura oli mainio laulaja. Nykyäänkin monet vanhemman polven ihmiset muistavat, että "ihan seinät raikuivat Simpuran bassoäänestä", ja vertaavat sitä jopa Saljapinin bassoon. Jäljemmiten tämä mainio mies työskenteli johtavassa virassa metsäalalla.

Ensimmäiset oppilaat valmistuivat Vuonnisen alkeiskoulusta 1925 keväällä. Päästötodistuksen saivat Timo Lettijev, Stepan Kieleväinen, Leo Tervo, Mikko Malikin, Iivana Kieleväinen, Teppo Lettijev ym. Heitä pidettiin jo melko sivistyneinä, ja kuinkas muuten - olihan käyty koulua kokonaista neljä talvea!

Miltei kaikki lähtivät jatkamaan opintojaan Uhtuan opettajateknikumiin. Eräät vuonnislaiset, kuten Nikolai ja Simo Lehtinen, Hannes Malinen olivat jo valmentuneet opettajiksi ja työskentelivät kouluissa. Nyt opettajien riveihin tuli uusia voimia. 20-luvun loppupuolella Vuonnisen koulussa työskentelivät nuori opettaja Matti Pirhonen sekä hänen isänsä Iisakki Pirhonen, joka opetti lapsille venäjän kieltä ja laulua. Vanhempi Pirhonen oli musiikkimiehiä, hän soitti mainiosti viulua. Koulun entiset oppilaat muistelevat suurella lämmöllä opettajiaan Hilja ja Akseli Henttosia sekä sittemmin kouluun saapuneita Sylvi Anttosta, Jenny Mikkosta, Okahvie Korkkojevaa, Olga Mitrofanovaa ja Irja Malikinaa. Kaikki nämä olivat taitavia lastenkasvattajia, he osasivat saada oppilaat mukaan vilkkaaseen kouluelämään.

Kylän opettajat kylvivät tietojaan myös aikuisten keskuuteen, olivat uuden elämän aatteiden eteenpäinviejinä ja esiintyivät usein kyläklubin näyttämöllä. Opettajia pidettiin arvossa, heitä kunnioitettiin.

Koulu sijaitsi kylän keskellä kauniissa rakennuksessa. Siinä oli vain kaksi luokkahuonetta, niin että oppitunnit oli pidettävä kahdessa vuorossa. Ja sittenkin oli ahdasta. Etsittiin lisähuoneita kylän suurimmista taloista. Esimerkiksi eräänä talvena luokkamme sijoitettiin vävy-Jussin tilavaan kamariin. Opettajanamme oli silloin Maria Lettijeva, vuonnislainen syntyperältään.

koulutoverini Anni Malikina, Olga Lettijeva, Timo Malikin, Ivan Kossijev, Anni Korkkojeva, Petteri Lettijev, Jelena Malikina, Huoti ja Paavo Malinen, Hilippä Lesonen, Vappu Malikina, Veera Lettijeva, Huoti Kieleväinen. Heitä on paljon. Monet heistä eivät enää ole elossa, he menehtyivät sodan aikana. Me, eloonjääneet, muistamme heidät.

Joku vuosi sitten satuin ajamaan Vuonniseen bussissa, joka kuljettaa Kalevalan keskikoulun oppilaita lepopäiviksi koteihinsa Vuokkiniemelle ja Vuonniseen. Lämmin bussi oli täynnä hyvin puettuja lapsia. Matka taittui nopeasti riemun ja laulun raikuessa. Istuin pehmeällä istuimella ja ajattelin: miten ovatkaan ajat muuttuneet! Mieleeni muistuivat omat, noin viiden vuosikymmenen takaiset kouluvuoteni. Asuimme silloin Kuotkuossa - Vuonnisesta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevalla lohkotilalla. Yksi veljistäni, Jussi, oli jo päättänyt 4-luokkaisen koulun, toinen veli Sergei kävi kolmatta luokkaa. Koulussa silloin ei vielä ollut internaattia, ja kotoa käsin oli vaikea tehdä tuollainen matka joka aamu ja ilta. Me Sergein kanssa asuimme yksinäisen Anni-tädin luona ja sitten Jyrkisen Hotatassa. Kotoa meille yritettiin antaa evästä viikon ajaksi, mutta kun leipää ei ollut riittävästi tuli muonat syötyä pikkusen kerrallaan ennen viikonloppua. Tuntui aina olevan nälkä. Ei se vaatetuskaan ollut hääppönen: kevyt puolitakki (sitä sanottiin saketiksi) ja talviaikana jalassa töppöset (paikatut villapuolisukat). Minulla kuten monilla muilla sen ajan koululaisilla ei kouluvuosinani ollut yhtäkään talvitakkia eikä yksiäkään huopikkaita.

Meillä Sergein kanssa oli kova koti-ikävä, ja lepopäiviksi piti päästä kotiin vaikka olisi honkia satanut. Ja kun tiesimme että maamo-kulta hankkii jotakin syötäväksi, - meillähän oli ympäri vuoden kalaa, lihaa ja myös maitoa, niin koti-ikävä oli vielä suurempi. Jauhoja oli niukasti, mutta äiti osasi tehdä maukasta leipää petun kanssa, sitä söimme ihan mielellämme.

Vuoden 1932 talven tulo oli hidasta. Järvet olivat jäätyneet, lunta oli satanut jo moneen otteeseen, mutta jostain tullut lämmin ilmavirta aina sulatti sen. Joulukuussa luonto teki sellaiset "jäänpesijäiset", että paikoin jään päällä oli vettä 10-12 senttiä. Oli lauantai. Koulun johto kielsi kovaa ulkokylien oppilaita lähtemästä tällaisella kelillä koteihinsa. Kielto ei auttanut, meidän piti päästä kotiin. Sillä viikolla Sergei opiskeli ensimmäisessä vuorossa, minä toisessa. Oppituntien päätyttyä Sergei kyhäsi lautapalasista pienen kelkan ja odotti kun minun tunnit päättyisivät. Ulkona oli pilkkosen pimeä - joulukuun päivähän on lyhyt. Kohta olimme Tanilan Vasselein rannassa, josta matkamme tavallisesti alkoi. Osasin luistella, mutta tällä kertaa minulla ei jostain syystä luistimia ollut. Sergei istutti minut kyhäämaänsä kelkkaan ja alkoi taljata kiiltävää jäätä pitkin. Kohta hänen luistimensa liukuivat veteen.

- Täällä on vettä! hän huudahti.

Yritin edistää matkaa jalan, mutta veden alia jää oli niin liukasta, ettei siitä tullut mitään. Asettauduin kelkkaan polvilleni ja pitelin käsin sepälaudasta. Kylmä jäävesi huuhteli jalkojani. Kohta ne olivat märät ja leninkini helmatkin jo kastuivat. Kelkanvetäjän pieksunvarsien yli pursui vettä.

Matkaniemeen saavuttuamme olimme kumpikin melko märkiä, vaikka olimme kulkeneet vasta noin 2,5 kilometriä. Mitä tehdä? Sergei ehdotti, että minä lähtisin takaisin ja yöpyisin Teppananniemellä asuvan Okahvie-tädin luona. Mutta enhän toki suostunut. Kotiin vain, kävi miten kävi.

Tiesimme Matkaniemessä jäästä tököttävän suuren kiven, löysimme sen pimeässä ja istuimme levähtämään. Siinä riisuimme taaton ompelemat pieksut, kaadoimme niistä veden, pusersimme veden villasukista ja vedimme ne jälleen jalkaan. Koululaukkumme piiloitimme rannalla olevan kuusen juurille - "löytyvätpä paluumatkalla", päätimme.

Siinä istuessamme ajattelimme, että ehkä tuuli on lykännyt veden jäältä kylärannalle, eikä sitä enää tule olemaan edessämme. Mutta erehdyimme: Pajuniemen rannalle päästyämme piti tehdä sama temppu - riisua jalkineet ja kaataa vesi pois. Nyt meidän piti päästä noin pari kilometriä leveän järvenselän poikki kotoiselle Kuotkuon rannalle. Mutta tälläkin matkalla osuimme tämän tästä pimeässä vesilammikkoihin.

Hikeä puskien Sergei taljasi "kuormaa" ja kyseli eikö minun ole kylmä. Minua tietysti puistatti, mutta en tunnustanut sitä, kun hän ei alunperin ollut halunnut ottaa minua matkaan näin "pahalla kululla ta rospuutalla". Vaikerrukseni olisi vain ärsyttänyt kuljettajaani. Muuten Sergei oli oikein hyvä minua ja myös toisiakin kohtaan, aina hän hoivasi ja puolusti pienempiä.

Pääsimme Kuotkuonsaaren kivikkorannalle. Koti-ikkunasta pilkisti lampunvalo, tuntui kuin se olisi lämmittänyt ja antanut voimaa. Matkaa oli enää vain vajaa kilometri, mutta emme uskaltaneet mennä kotiin märkinä, - vanhemmat olisivat alkaneet torua että olimme lähteneet "repojen ruoaksi". Istuimme taas kivelle ja katselimme lyhyen matkan päässä olevaa armasta ja lämmintä kotia. Pusersimme taas sukkamme ja hieroimme jalkojamme, etteivät ne kokonaan tömpistyisi. Minulla sattui olemaan päässä kaksi huivia. Toisen niistä panimme kahtia ja tungimme huivinkappaleisiin käärityt jalkamme likomärkiin pieksuihin. Ja kotia. Äiti itki ja torui meitä "kun lähettä tällä siällä kulkomah". Isä tokaisi äidille, että "elähän siinä nyt kovin, kyllä ne ollah jo niinki kypset".

Kotona meitä odotti kuuma sisäänlämpiävä sauna. Vanhemmat hoputtivat kylpemään koivuvihdoilla "melko kuumassa", että "ruumis piäsis lämpiemäh".

Liekö sauna vai muu auttanut, mutta ihmeeksemme kumpikaan ei sairastunut. Suureksi iloksemme koko sunnuntain saimme olla kotona. Jo iltapäivällä alkoi pakastaa. Yön aikana pakkanen kiristyi ja vesi jäätyi. Maanantaiaamuna isä kyyditsi meidät hevosella kouluun.

...Nykyään kun ajan moottoriveneellä Vuonnisesta Vuokkiniemeen, tähystän joka kerta Matkaniemen, Pajuniemen ja Kuotkuonsaaren rannalla olevia suuria kiviä, joilla kuivattelimme tuona kaukaisena vuotena veljeni kanssa. Kivet ovat nytkin vankkoina paikallaan.

Neuvostovallan pystyttämisen jälkeen seudullamme alkoivat nopeammin kehittyä metsätyöt. Jo 1920-luvun lopulla Vuonnisen ympärillä oli monta metsätyömaata. Suurimpia taisivat olla Pistonsuun ja Korpijärven työmaat. Pistonsuun metsätyömaahan kuuluivat Sompalammen, Alasen- ja Toraisjärven sekä Leveänlahden mestarialueet. Pistonsuun metsä- ja uittotöitä johti suomalainen Aatu Sipola. Muistan hänet hyvin. Metsätyöläisille ei riittänyt asuntoja ja eräänä talvena Sipola vaimonsa Joukin kanssa asui meillä Kuotkuossa. Hän oli hauska ja viisas mies, metsätyöläiset pitivät hänestä. Sipola tiesi joka asiaan sopivan sutkauksen ja osasi soittaa haitaria. 1930 Pistonkosken alajuoksun kallioiselle rannalle rakennettiin konttori, kauppa, leipomo ja sauna. Konttorirakennuksen toisessa päässä sijaitsi punanurkka, jossa nuoret metsurit pitivät kokouksia, iltamia jne. Illan päätteeksi seurasi aina "varvasvoimistelu".

Taitavia metsä- ja uittotöiden mestareita eli kymppejä, kuten niitä silloin nimitettiin, olivat Huotari Lettijev, Ipatti Korkkojev ja Stepan Kieleväinen.

Vuonnisen metsurit kilpailivat tavallisesti vuokkiniemeläisten kanssa. Siitä joku oli sepittänyt laulunkin. Jos sosialistisessa kilpailussa voittivat vuonnislaiset, niin laulettiin:

Jos kilvassa voitti Vuokkiniemi, lauluun sovitettiin vastaavat sanat.

Metsä- ja uittotyöt kysyivät voimaa ja taitoa, eihän silloin ollut koneita. Pokasaha, kirves ja keksi - siinä metsämiesten ja uittojätkien työkalut. Vuonnisjoelta ja Pistonjoelta puutavaran uitto Kemin vastuulle saakka ei ollut helppoa hommaa. Tuolla lähes 400 kilometrin uittomatkalla oli monta voimakasta ja vaarallista koskea, kymmeniä kilometrejä vuolasta virtaa. Ja kosket eivät sääli miehiä. Erään kerran Vuonniskoskella muodostui suuri ruuhka. Tungos piti saada hajalle - yläjuoksulta lipui uusia pölkkyjä ja ruuhka yhä kasvoi. Kun saatiin selville, mikä tukki siinä pidättää hirsiröykkiötä, työntyi uhkarohkea Vikulan Huoti keksineen hirsikasalle vetääkseen pois sen tukin. Poika purki tungoksen, mutta koski nielaisi hänet kitaansa ja vei mukanaan yhdessä tukkien kanssa. Huotin ruumis löydettiin suvannosta seuraavan kosken alia... Ja sittenkin, kun ihmiset tiesivät, että työ palkitsee raatajansa, löytyi uittoon lähtijöitä toisinaan hyvinkin paljon. Kaksi, joskus kolmekin kuukautta kestäneeltä uittoreissulta miehet ja naiset palasivat tyytyväisinä kun jokaisen taskussa oli rahaa.

Tytöt istuivat salin seinävierille asetetuilla penkeillä ja odottivat: kukahan pojista käy hakemassa leikkiin. Pojat valitsivat itselleen tyttökaverin ja toisiaan käsistä pidellen pyörivät laulaen yhdessä:

Laulu päättyi. Nyt oli tyttöjen vuoro mennä piiriin hakemaan poikaystävää. Tuostako penkeillä istuville mummoille tuli sopottamista ja kielenpieksämistä kuka on kenen mieiitietty... Vanhempi rahvas kävi joka "koiran tappajaisissa" kuten oli tapana sanoa.

Niihin aikoihin järjestettiin niin sanottuja ruplan, toisinaan jopa viidenkin ruplan valsseja. Ei jokaisella toki ollut lakkarissa viitosia, vain savotasta ja tukkien uitosta tulleet pojat kehahtelivat viitosillaan. Mutta se, joka pani pyörimään näinkin kalliin valssin ja vielä haki parhaan tytön, oli mies miehiään. Eräinä tanssi-iltoina maksullisilla valsseilla saatiin kerätyksi monia kymmeniä ruplia. Nämä varat käytettiin jonkin kalliin esineen ostamiseen kerhotaloa varten.

Kylä oli tunnettu urheilijoistaan. Harrastettiin mitä erilaisimpia lajeja: soutua, juoksua, hiihtoa, hyppyjä, ampumista. Kyllä Vikulan poikien - Vasselein, Jehrimän ja Huotin sekä Juakon Mikon, Lukan Samulin, Petrisen Iivanan, Suaren Mikon ja muiden parhaassa iässä olevien miesten kämmenet tunsivat tuskaa, kun he urheilukentällä vetää äpäsivät köyttä suuren katsojakunnan ympäröiminä. Hävinnyt puoli joutui pelistä pois ja uusi miesjoukko astui tilalle köydenpäähän.

Hauskaa oli seurata tukilla seilaamista. Dimiträn Huotari siinä oli mies paikallaan. Eräänä kesänä tämä harvapuiheinen vuonnislainen tukkijätkä osallistui koko piiriä käsittävään kesäjuhlaan, jonka ohjelmassa muiden urheilumenojen joukossa oli tukilla ajaminen. Uhutjoen molemmilla rannoilla sekä joen poikki meneväilä sillalla oli rahvasta "mustanah". Huotari astui rauhallisena rahvasjoukon läpi rantaan karjalaiset pitkävartiset lapikkaat jalassa, itsetekemä tuohinen jätkän merkki rinnassa ja tuohituppi puukkoineen vyöllään. Päältä katsottuna mies oli tyypillinen uittourho.

- Yritähän nyt, Huotari, parastasi! huudettiin hänelle rahvasjoukosta.

Vastineeksi Huotari vain myhäili itsekseen, otti keksin käteen ja alkoi lipoa liukkaalla tukilla joen toiselle rannalle. Kohta hän palasi takaisin eikä ollut kertaakaan pudonnut hirreltä. Kyllä siinä sitten räpytettiin ja mellakoitiin! Orkesteri soitti reipasta musiikkia voittajan kunniaksi. Huotari pisti tupakaksi ja lähti muina miehinä kävelemään rahvasjoukosta.

Hyvänä soutajana kylässä pidettiin Jeremien Sergeitä Oinasniemeltä. Kehuttiin, että Sergei taittoi Vuonnisen ja Oinasniemen kahdeksan kilometrin venematkan puolessa tunnissa ja vieläpä välillä pani tupakaksi.

Maria Korkkojeva kuului voimakkaimpien urheilijoiden joukkoon jopa tasavallan mitassa. Hänen lempilajinaan olivat hiihto ja polkupyöräily. Hän menestyi eri matkojen hiihdossa, korkeus-, ja pituushypyissä, sadan metrin juoksussa ja keihään heitossa. Monta kertaa olin Marian kanssa urheilukilpailuissa Petroskoissa. Hän oli hauska ja hyvä ihminen.

Vuonnislaisesta hiihtäjästä Viija Malikinasta on aikoinaan puhuttu ja kirjoitettu paljon piiri- ja tasavallan lehdissä. 1950-luvulla Viija oli monien vuosien ajan Karjalan mäenlaskijamestari, otti monesti osaa yleisliittolaisiin hiihto- ja mäenlaskukilpailuihin ja selviytyi niistä voittajana. Myöskin Olga Malikina, Anni Korkkojeva ja Olga Lettijeva tunnettiin hyvinä urheilijoina.

Kylän urheilijoita voisi luetella enemmänkin. Heitä on paljon. Sääli vain, että kaikki nämä ovat entisiä, vanhan urheilukaartin edustajia. Nykyään vuonnislaisia ei näy kilpailukentillä.

Niin, Vuonnisessa on aikoinaan asunut voimamiehiä ja käsistään hyvin taitavia ihmisiä. Vikula Tervonen oli kookas, leveäharteinen mies. Erään kerran kerhotalon edustalle oli kokoontunut joukko miehiä - kuka painoja nostamaan ajan kuluksi, kuka niin vain katsomaan. Miehet olivat joukolla taljanneet pajasta vanhan, "ainaki sata kiluo painavan" rauta-alasimen. Siinä he sitten kiertelivät ja yrittivät nostaa sen maasta, mutta ei kenelläkään riittänyt voimaa. Tulipa paikalle Vikula, silloin parhaassa iässä oleva mies. Hän tarttui rauhallisesti alasimeen, ja riuhtaisi sen yhdellä kädellä ilmaan. Oli siinä ihmettelemistä kerraksi.

Ihmisten muistissa on säilynyt myös tapaus, kun Homani Ohvo kantoi suurta jauhosäkkiä.

...Heitä oli kaksi veljestä, yksi rikas, toinen köyhä. Kun leipää oli niukalti, Ohvo pyysi rikkaammalta veljeltään jauhoja. Tämä vastasi että jos kannat hampaissasi koko säkillisen, niin voit ottaa. Tuostako Ohvo ihastui. Han paiskasi selkäänsä kaksi jauhosäkkiä ja kolmannen sieppasi hampaisiinsa ja niin taljasi kaikki kotiin, sitten hänen tuli kuitenkin sääli rikasta veljeä ja hän vei kaksi säkillistä takaisin...

Kerran hän toi metsästä kaikki veneen rakennustarpeet: laitapuut yhdellä, emäpuun toisella olkapääilään, "venehen kuaret" ja airopuut vyön alia. Näitä tapauksia vuonnislaiset musikat kertovat täytenä totena...

Myös käsistään näppäriä ihmisiä on aikoinaan asunut Vuonnisessa tarumaisella kolkalla. Kun Juakkosen Vasselein taatto, Omossein Juakko aamulla lähti metsään, niin hän valmisti hevosen reen kaikki tarpeet: jalakset, poikkipuoliset, kaplaspuut ja yhdellä otteella toi ne kotiin. Iltapäivällä Juakko lämmitti pirtin uunin, hautoi ja painoi jalakset, yön aikana teki reen ja aamulla hän valjasti hevosensa uuden reen eteen...

Paikkakuntaa nimitetään seppien kyläksi. Täällä todellakin on aikoinaan asunut kuuluja seppiä. Taitavimmiksi kuitenkin mainitaan Pistonsuun Jeremie poikansa Ortjon kanssa sekä Ohvosen Vasselei ja hänen poikansa Timo ja Riiko, kaikki Malisia. Miehet vissiinkin ovat olleet tosi mestareita, kun heitä verrataan Kalevalan sankariin Seppo Ilmariseen, takojaan iänikuiseen...

Vuonnisen talonpoikaistalouksien kollektivisoiminen ei tuottanut kovinkaan suuria hankaluuksia, sillä kylän asukkaat olivat jokseenkin yksimielistä väkeä. Kyläläisten keskuudessa tietysti löytyi sellaisiakin, jotka epäilivät, jopa ivailivat tuota heille kokonaan uutta asiaa.

- Ka, kunhan ei nälkä peris sielä kolhoosissa, hi-hi...

- Ka, ei miun lehmie ta heposie viijä kolhoosin huostah, intti eräs. - Kuollahhan ne sielä nälkäh!

Oli miten oli, mutta 1932 kylän kaikki köyhät ja keskivarakkaat talonpojat olivat liittyneet yhteiseen talouteen. Ennen kolhoosin järjestämistä kylässä toimi jonkun aikaa ns. suo-osuuskunta, siihen kuului vain muutamia talouksia. Suo-osuuskunta paäasiassa raivasi maata; karjaa ei sen käytössä ollut. Rasinaholla olevat pitkät sarat, joilla nykyään kasvatetaan monivuotista heinää, ovat silloisen suo-osuuskunnan raivaamia. Yhteistalouden isäntänä oli Omelie Lettijev, joka oli jonkun verran perillä maatalousasioista. Suo-osuuskunnan pohjalta sitten perustettiinkin kolhoosi, sen hallinnon puheenjohtajaksi valjttiin likka Räisänen, joka vasta hiljan oli saapunut Suomesta työnhakuun Neuvostoliittoon.

Yhteisvoimin viljeltiin maata, hoidettiin karjaa ja pyydettiin kalaa. Työtä tehtiin kovasti, mutta toimeentulo ei ollut kehuttava - työpäiviä vastaan saatiin kovin niukasti. Se ärsytti kolhoosilaisia, varsinkin niitä, jotka eivät loppuun asti ymmärtäneet yhteistalouden tarkoitusta ja päämäärää. Eräät jopa lähtivät kolhoosista, mutta huomattuaan, että yhdessä on kuitenkin helpompaa, liittyivät uudelleen.

Kolhoosiin alettiin saada erilaisia maatalouskoneita. 1933 niityillä surisivat hevosella ajettavat niitto- ja haravakoneet. Saatiin jo kylvökonekin, mutta syysruis kuitenkin päätettiin kylvää käsin kun monet päättelivät, ettei konetyö ole laadullista.

Uuden elämän oloissa tarvittiin taitavia työntekijöitä niin maatalouteen kuin myös kulttuurityöhön. Kyläneuvoston tpk:n puheenjohtajana työskenteli niinä vuosina Iikka Räisäsen kanssa tänne saapunut Lauri Johansson, sihteerinä oli Omelie Malinen. Sittemmin hänestä tuli kyläneuvoston puheenjohtaja. Agronomiksi oppi Ilja Malinen. Kulttuuriasioita hoitivat vastaavan valmennuksen saaneet Heikki Puro ja Vaseli Kivisalo. Nämä miehet huolehtivat kerhotoiminnasta ja muista yhteisistä riennoista. Heidän asianaan oli myös seinälehden julkaiseminen.

Suurena merkkitapahtumana kulttuurielämässä oli Kalevala-eepoksen ensimmäisen julkaisun 100-vuotispäivän viettäminen Uhtualla 1935. Tähän tilaisuuteen lähetettiin 6-10 henkeä käsittävät edustajistot piritn kaikista kylistä. Vuonnista edustivat mm. kolhoosilaiset ja opettajat. Moottorialus, jolla edustajisto matkusti, oli koristettu julisteilla ja pienillä lipuilla. Se näytti niin juhlalliselta! Paluumatkalla kylää lähestyessään laivasta kuului hanurin soitto ja iloinen laulu:

Siitä asti piirimme kantaakin Kalevalan piirin nimeä.

Suurena tapahtumana kolhoosin ja koko kylän elämässä oli kun tuotiin ensimmäinen traktori. Se oli vuoden 1936 kevättalvella. Silloin ei vielä ollut Uhtuan - Vuonnisen maantietä. Harkovin traktoritehtaan lähetti kulki pitkän junamatkan ja Uhtualta traktori piti saattaa Vuonniseen jääteitse Kuittijärveä myöten Jyvälahden kautta.

Muistan hyvin tämän tapahtuman. Satuimme olemaan juuri koulussa pitkällä välitunnilla. Laskimme mäkeä termästä ja joku oppilaista huomasi mustan olion. Siitä purkautui savua. Mikähän se mahtaa olla, ihmettelimme. Olio lähestyi ja alkoi kuulua kummaa raksutusta. Koulussa olimme kuulleet paljonkin traktorista, mutta tuskin monetkaan olivat sen nähneet. Tunsimme sen kumminkin ja juoksimme vastaan. Kyllä se hirvio ärjyi ja puhki kunnes se pääsi Marken Tanilan lumiselle termälle. Rautahevosta katsomaan kokoontui paljon väkeä. Ensimmäisen Vuonniseen saadun traktorin tangossa istui Haikolasta kotoisin oleva Trohkima Kuzmin. Sittemmin hänestä tuli kolhoosin traktoriprikaatin esimies. Tätä tapahtumaa Stepan Malikin joskus muisteli:

- Traktorin kylään tulopäivä oli meille ihan kuln pruasniekka. Katselimme sitä ja ihmettelimme. Mutta heräsi kysymys: mihin saattaa se yöksi, kun ei oltu varattu konetallia. Päätettiin jättää se ulkosalle ja asettaa vahdit. Ja niin kaksi miestä pyssyjenkanssa vartioi koko yön tulokasta, ettei sille vain tapahtuisi mitään. Seuraavana päivänä sahasimme riihen seinän auki, ja niin rautahevoselle saatiin vakituinen suoja.

Saman vuoden kevätkesällä Vuonnisen kolhoosiin tuotiin vielä mahtavampi ja voimakkaampi "Stalinets" traktori. Se kuljetettiin Kuittijärveä pitkin vahvoista hirsistä tehdyllä lautalla, lauttaa hinasi vuokkiniemeläisen Paavo Kirilovin ohjaama moottorialus.

Mainitun vuoden kevät oli hyvin oikukas. Kylmän sään ja yöpakkasten takia kolhoosissa viivästyivät kevätpeltotyöt. Hallinnon puheenjohtaja Petteri Lesonen vaikeista sääoloista huolimatta sai kuitenkin asiat sen verran kuntoon, etta päätettiin öhran ja kauran kylvöt. Vihreänä mattona rehotti syksyllä kylvetty ruis. Perunan piti olla jo maassa, mutta kylmän sään takia työ myöhästyi.

Petroskoin lähellä Latvassa opiskelleet kurssilaiset Roman Malikin, Mari Bogdanova ja Matro Kieleväinen olivat paluumatkalla kotiin traktorin kuljettajan ajokortti taskussaan. Kemin-Uhtuan matkan he ajoivat autolla, ja sattuivatpa vielä omakyläläisensä Spirto Kieleväisen ohjaamaan kuorma-autoon. Kotona odottivat keskeneräiset toukotyöt. Uhtuan ja Vuonnisen välinen matka piti taittaa jalkapatikassa metsäpolkua pitkin. Mutta kesäkuun 3. päivän yöllä satoikin niin vahvan lumen, että kurssilaisten piti Uhtualla odottaa kokonainen viikko kunnes lumi suli ja he saivat lähteä taipaleelle.

Roman Malikin muistelee:

- Kotikylässä meidät otettiin vastaan juhlallisesti vielä senkin vuoksi, kun joukossamme oli kaksi naistraktoristia, olihan tämä siihen aikaan harvinaista. Ennen meitä ajokortin saaneet Risto Kieleväinen, Jefim Tervasov ja Mikko Malikin työskentelivät antaumuksella pelloilla, ja nyt meitä konemiehiä saapui lisää. Traktorien työ järjestettiin kahdessa vuorossa, koneet jyrisivät pelloilla päivin sekä öin. Työskentelimme hyvin innokkaasti. Sattui tietysti vaikeuksiakin. Joskus traktori auroinejen päivineen upposi niin syvälle suohon tai liejuun, että sitä piti nostaa miltei koko kylän voimin.

Yhteistalous vaurastui, kolhoosilaisten vuositulot kohosivat, eritoten perunanviljelyn ja kalanpyynnin laskuun. Huomattavia tuloja saatiin myös metsätöistä. Karjafarmilla hoidettiin lehmiä, vasikoita, sikoja ja lampaita. Muistaakseni hevosetkin kuuluivat silloin samaan farmiin. Farmi uskottiin jo iäkkäälle Ivan Korkkojeville. Myöhemmin farmin johtajaksi tuli Uljana Lettijeva. Karjafarmilla työskenteli uutteria ja tunnollisia naisia: Sandra Malinen, Outi Lettijeva, Okahvie Malikina, Iro Kossijeva, Joukenie Malikina, Iro Lettijeva. Valtiolle myytiin voita, lihaa ja villaa.

Ennen Suurta Isänmaallista sotaa kolhoosin käytössä oli noin 130 hehtaaria kyntömaata, lähes 300 päätä suurta sarvikarjaa, 60 hevosta, monia kymmeniä lampaita. Viljeltiin pääasiassa ohraa, ruista, kauraa, perunaa, viljeltiin rehujuurikkaita ja vihanneksia. Jyväkasvien satoisuus ei ollut aina kehuttava, mutta sen sijaan peruna, nauris, turnipsi ja muut juurikasvit menestyivät mainiosti. Vuonnisessa viljeltiin jopa kurkkujakin. Nykyään kylässä asuu entinen vihannesviljelijä Tatjana Potapova, joka tuohon aikaan tunnettiin korkeista vihannessadoista piirissämme. Tatjana Grigorjevna on usein ihmetellyt, miksi meillä nykyään ei kasvateta kurkkuja. Ja todellakin miksi?

Hallussani ei ole numerotietoja tuotteiden myynnistä valtiolle. Mutta joka tapauksessa hankintasuunnitelmien täyttämisessä S.M.Kiroville nimetty kolhoosi (kolhoosille annettiin tällainen nimitys) oli aina johtavalla sijalla.

Huomattavia tuloja kolhoosi sai kalanpyynnistä. Oli oma nuotta, verkkoja ja rysiä. Kalastuksesta huolehti jo iäkäs, mutta tanakka kolhoosilainen Jyrki Kossijev. Mustapartainen Ossipan Jyrki (näin häntä kutsuttiin kylässä) jos kukaan tiesi Pistonkosken oikut ja salaisuudet. Kaverinsa Miisan Tanilan kanssa ja toisinaan yksinäänkin hän myöhään syksyyn asti pyydysti siikaa, harjusta ja lohta. Nykyäänkin vielä monet muistavat, kun Uhtuan torilla usein myytiin maukasta Vuonnisesta tuotua suolakalaa.

Sodan edellisinä vuosina kylässä oli kymmeniä mainioita kirvesmiehiä, seppiä, uunimestareita ja nikkareita. Uusi koulu- ja internaattirakennus, kolhoosin navetta, hevostalli, myymälä ym. kohteet rakennettiin omin voimin. Kokenein kirvesmies sakista johti töitä, eikä huonosti johtanutkaan. Mainioina kirvesmiehinä täällä tunnettiin Savina Malikin, Simana Tervo, Huotari Lettijev, Platimei, Miikkula ja Vasselei Malikin, veljekset Pekka ja Jyrki Malikin, Vasselei Bogdanov, Opatti Kieleväinen ym. Stepan Malikin (Juakon Stepana) oli hyvin monipuolinen mies, hän osasi mm. kutoa uuneja, tehdä raudasta minkälaisia vehkeitä tahansa, valmistaa puusta rekiä, kelkkoja, koreja ja tynnyreitä. Juakon Stepana oli hupaisa keskustelukumppani. Piippuaan imeskellen hän kertoili hauskoja kaskuja.

Koulun ja myös muiden rakennuksien sisustustyöt teki Vikula Tervonen. Tämä hupaisa partaniekka oli syntynyt ja elänyt ikänsä Vuonnisen Riikolanniemellä. Vikulan upea omakoti näkyi kauas järvelle, talon ympäristö ja talousrakennukset kielivät perheen työteliäisyydestä: ne olivat mainion nikkarin käsialaa. Ja suuressa perheessä oli kenen tehdä työtä - siinä oli neljä aikuisiksi varttunutta poikaa ja neljä tytärtä.

- Kyllä kai noita penskoja olis ni enämpi, vain kun ne on tullun hankittuo lisätöinä pimien piäh, Vikula laski leikkiä.

Kylässä oli muitakin suuriperheisiä. Tervasen Lukka esimerkiksi oli kasvattanut aikuisiksi viisi poikaa ja viisi tytärtä, kaikista heistä tuli mainioita ihmisiä.

En tiedä "pimien piäh" vain miten lienee, mutta Tervasenlahden Aprosen Roton katon suojassa eli 17 henkeä: ämmö ja ukko poikineen ja tyttärineen, pojat vaimoineen ja lapsineen. Kerrottiin että talossa vallitsi sopu ja yhteisymmärrys, työt tehtiin yhdessä ja aterialle pöytään myös istuttiin yhdessä. "Taisi siinä olla eri vilineh", kyläläiset kertoilivat.

Muuten niinä kaukaisina vuosina kylässä varsinkin talvella iltaisin vallitsi pimeys, rahvaan kodeissa valaistuksena oli pii- ja pärevalo tai tuikkulamppu. Vain muutamissa varakkaimmissa taloissa oli öljylamppu.

Kylässä alettiin puhua siitä että eiköhän Myllyjoen virtaa voisi valjastaa ihmisille hyötyä tuottavaksi. Mutta ajatus jäi pelkäksi haaveeksi, syynä siihen olivat sodat, ensin talvisota, hiukan myöhemmin Suuri Isänmaallinen sota.

Kauhea viesti sodan alkamisesta vaikutti masentavasti kaikkiin. Eräänä päivänä kylä oli autio: toistasataa miestä lähti sotimaan, vanhukset, naiset ja lapset suuntautuivat evakkoon. Ties kuinka monennen kerran vuonnislaiset joutuivat jättämään kotikontunsa ulkomaisten anastajien takia. Silloin kyläneuvoston puheenjohtajana toimi Vaseli Kieleväinen, kolhoosin puheenjohtajana oli Stepan Lettijev, prikatiirina Risto Malikin. Juuri heidän ansiostaan rauhattomina sodan ensi päivinä kyläläiset toimivat erittain järjestäytyneesti. Ilman suurempaa paniikkia Vuonnisesta onnistuttiin evakuoimaan kaikki: jokaikinen asukas, kolhoosin sekä yksityiskaytössä ollut karja ja maatalouskoneetkin kuljetettiin Uhtualle.

Evakkoon lähtiessään harmaahapsinen runoniekka Hotatta Malinen virkkoi:

Pidän omankyläläisistäni ja kunnioitan heitä aina. Siksi haluan kertoa lyhyesti edes muutamista sodassa kunnostautuneista vuonnislaisista. Aloitan Pekka Bogdanovista. Hän oli syntynyt Korpijärvellä Levan Vasselein 13-henkiseen perheeseen. Pekka oli vanhin lapsijoukosta, kävi  koulua  Vuonnisessa. Pojan  muistetaan  olleen  hyvin  tiedonhaluinen ja  siksi  opiskelu  kävi  häneltä

Nykyään Timofei Lettijev on eläkkeellä Kalevalassa.

Tummatukkainen komea poika Kuzma Tervo oli vakituisessa palveluksessa kun alkoi sota. Ensimmäisen tulikasteen hän sai eräällä Karjalan rintaman lohkolla. Kolmantena sotavuotena hänet siirrettiin saarretun Leningradin puolustukseen. Täällä hän haavoittui vaikeasti ja kuoli kenttäsairaalassa leikkauspöydällä. Hänet on haudattu Dubrovon kaupungin veljeshautaan.

katsoisihan maa kaatuneiden muistomerkkiä, maa, joka on niin moneen kertaan kasteltu ihmisten verellä, ja jota vuonnislaiset yhdessä toisten neuvostoihmisten kanssa ovat puolustaneet henkensä uhalla.

Kunnia heille, eri aikoina taisteluissa kaatuneille!

Syksyllä 1944 Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmitun rauhansopimuksen perusteella vihollinen veti sotajoukkonsa miehittämiltään alueilta, siten vapautui vihollisesta myös Vuonnisenkin kylä. Satuin silloin olemaan rintaman Uhtuan suunnalla, jotenka "kaimasimme" miehittäjät rajan toisella puolella olevaan Suomussalmeen saakka.

Miten kehnosti olikaan käynyt kotikylälleni! Taloja ja rakennuksia ei näkynyt ollenkaan vain savupiiput ja rauniot törröttivät. Sodan edellä rakennetut koulu, kauppa, kolhoosin karjanavetta, hevostalli ja muut rakennukset oli poltettu maantasalle. Lähtiessään vihollinen oli miinoittanut kaikki paikat: ehjiksi jääneiden latojen ympäristöt, perunakellarit, sillat, kaikkialta nostettiin kuolemaa kylväviä räjähdysaineita. Evakosta saapuneet kyläläiset siinä sitten aprikoivat ja ajattelivat, "mitein olla, kuin elyä".

Timon Miikkulan vaimo Mari oli myös saapunut evakkoreissultaan. Sota oli vienyt pyörteissään hänen miehensä ja vanhimman poikansa Paavon. Surun murtamana hän istui poroksi palaneen kotinsa rauniolla ja itki:

Mutta sureminen ei auttanut hädässä, piti alkaa elämä uudestaan. Tarvittiin ihmisten taitoa ja tarmoa, kestävyyttä ja kekseliäisyyttä. Piirineuvoston tpk:n puheenjohtajana ollut aajuolahtelainen Vaseli Prohorov lohdutteli evakosta palanneita ihmisiä, että "kyllä me hiljalleen pääsemme pulasta, kunhan vain ihmisiä alkaisi saapua enemmän sodasta ja evakosta." Mutta siinäpä se olikin kun sota oli nielaissut niin monta miestä. Ei taitanut olla yhtään perhettä, josta joku omaisista ei olisit jäänyt sotateille. Eräistä perheistä oli näinä vuosina kuollut kolme, jopa neljäkin henkeä kuka rintamalla, kuka selustassa nälkään. Mutta nyt kuitenkin oltiin kotona, ja se antoi eloon jääneille ihmisille tarmoa.

Ensitöinä korjailtiin niitä asuntoja, jotka olivat edes hiukan säilyneet sodalta. Yksien seinien sisään ahtautui useita perhekuntia kunnes saatiin lisää taloja kuntoon. Kyllä Juakon Stepanalle, tuolle monitaiturille riitti työtä. Aamusta myöhään iltaan hän korjasi ja asetti paikoilleen ikkunoita ja ovia, kutoi uuneja, korjasi helloja ja savupiippuja asunnoissa. Miesväkeä oli vähän, mutta naisia ja kouluiässä olevia lapsia kertyi sen verran, että voitiin perustaa kolhoosi. Ja niin 1945 alkoi jälleen toimia Kiroville nimetty kolhoosi - olihan yhdessä helpompaa. Hallinnon puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti sodanedellinen puheenjohtaja kommunisti Stepan Lettijev. Koko sodan ajan hän oli johtanut Paanajärven "Iskra" kolhoosin työtä. Kolhoosin kirjanpitäjän virka annettiin Okahvie Kossijeville. Kyläneuvoston puheenjohtajaksi tuli rintamalta kotiutunut kommunisti Vaseli Kieleväinen.

Kolhoosiin saatiin karjaa - joku lehmän kanttura, hevonen, jyviä ja perunaa siemeniksi. Ruokapulan helpottamiseksi kolhoosilaisia meni kalanpyyntiin. Entiset kolhoosin kalastajat Jyrki Kossijev ja Ivan Malikin saivat hyviä saaliita sotavuosien aikana levähtäneiltä apajilta. Se oli hyvänä lisänä kolhoosilaisten ruokapöytään.

Innolla valmistauduttiin edessä olevaan kevätkylvöön. Ei puheenjohtajan pitänyt käskeä kölhoosilaisiaan työhön. Juakon Stepana oli mestaroinut pari suurta kelkkaa, niillä sitten puolinälkäiset ja huonosti puetut naisraukat vetää kitkuttivat lantaa kolhoosin pelloille. Eikä kuulunut valituksia, päinvastoin naiset yrittivät olla iloisia, väliin pistivät lauluksikin ja nauroivat vapautuneesti jonkin sanansutkauksen johdosta. Nasto ja Palaka Lettijeva, Hotora Malikina, Iro ja Jelena Lettijeva, Darja Kieleväinen, Outi Lettijeva, Okahvie Malikina, Anni Tervo, Tatjana Potapova, Iro ja Sofia Kosijeva. Tämä ei ole läheskään täysi luettelo naisista, joiden hartioille lankesi sodan päätyttyä hirmuinen työtaakka. Rinnan aikuisten kanssa pellolla uurastivat 13-15-vuotiaat tyttöset Tuovi Lettijeva, Olga Kossijeva, Olga Kieleväinen, Helmi Tervo, Helmi ja Aino Lettijeva, Hilja Malikina ja hyvin monet toiset.

Vuonnisen pellot ja niityt ovat saviperäistä maata, joka palkitsee muokkaajansa vain silloin jos saa riittävästi lantaa. Ensimmäisen sodanjälkeisen vuoden sato ei ollut kehuttava, mutta sekin vähäinen korjattiin ajoissa. Mutta jo seuraavana syksynä perunaa tuli hyvin. Ihmisten mieliala kohosi, saivathan he lisäksi omilta tonttimailtaan perunaa ja vihanneksia, ja monien asukkaiden navetoissa oli omaa karjaa. Samalla kylässä alkoi toimia koulu, kerhotalo, kirjasto, kauppa ja posti.

Kylän asukkaiden valaistuskeinona oli yhä öljylamppu. Mutta nyt alettiin vakavasti puhua sähköstä, joka monessa suhteessa toisi hyötyä taloudelle. Tehtiin ennakkoarvio toistaiseksi haaveena olevan vesivoimalan rakentamiseen tarvittavista menoista. Ja niin tuumasta toimeen. Myllyjoella alkoivat kalkkaa kirveet ja surista sahat. Rakennusmateriaalit valmistettiin osapuilleen käsin. Töitä johti insinööri Leonid Kirov, entinen maanalaisena toimineen piirikomitean radisti. Rakentamiseen osallistui koko kylänväki. Voimala rakennettiin kolhoosin varoilla hyvin lyhyessä ajassa: vuoden 1947 kesällä kylässä syttyi ensikertaa sähkölamppu.

Kirovin kolhoosi pääsi piirin parhaimmistoon niin maatalouskasvien satoisuudessa kuin myös karjataloustuotteiden valtiolle myynnissä.

Tämä "hauin suolen soilukassa" sijaitseva kyläni on antanut maallemme opettajia, autonkuljettajia, agronomeja, räätäleitä, lääkäreitä, insinöörejä ja jopa tiedemiehiä.

* * *

Kerroin tässä lyhyesti kotikyläni Vuonnisen menneisyydestä. Tarkoituksenani oli tuoda esiin aikoinaan hyvinkin kuulun, mutta nykyään jo melkein unholaan joutuneen runokylän elämä, kertoa sen ihmisistä, heidän työstään, riennoistaan ja taistelusta paremman elämän puolesta. Olen kiitollinen vuonnislaisille S.I. Malikinille, J.S. Lehtiselle, V.V. Bogdanoville heidän avustaan muistelmakertomukseni syntymisessä.